7  Kansallisvaltion elämä ja terveys

Democracy and Nationalism as Resource Strategies in the Age of Violence

‘Kaikkein tärkeimpänä menestys sodassa riippuu siitä, että rahaa on tarpeeksi hankkia kaiken tarvitun kattamiseksi.’ ¹ - ROBERT DE BALSAC, 1502

¹ Lainattu Tillyltä, op. cit., s.84.

7.1 Historian romut

1989. marraskuun 9. ja 10. päivänä televisio välitti maailmalle kuvia riemukkaista itäberliiniläisistä, jotka purkivat Berliinin muurin raskain vasaroin. Yleisön joukosta nousseet nuoret yrittäjät kokosivat muuripalasia, joita myöhemmin markkinoitiin laajasti pääomahakuisten keskuudessa muistoesineinä toimivina paperipainoina. Näiden jäänteiden kauppa oli vilkasta vielä vuosien ajan. Juuri nyt, kirjoitushetkellä, pienistä lehdistä saattaa yhä löytyä ilmoituksia, joissa vanhaa itäsaksalaista betonia myydään hinnoilla, joita yleensä pyydetään korkealaatuisesta hopeamalmista. Uskomme, ettei Berliinin muurin paperipainojen ostajien tarvitse kiirehtiä niiden myymisessä, sillä ne kantavat muistoja jostakin suuremmasta kuin pelkkä kommunismin romahdus. Olemme vakuuttuneita, että Berliinin muurista tuli historian merkittävin romukasa sitten helmikuun 1495, jolloin San Giovannin muurit räjäytettiin lähes viisi vuosisataa aiemmin.²

² Katso John Keegan, A History of Warfare (Lontoo: Hutchinson, 1993), s. 321.

Ranskankuninkaan Karl VIII:n toimeenpanema San Giovannin raivaus oli ensimmäinen räjähdys krutorevoluution historiassa. Se päätti feodaalisen historian vaiheen ja käynnisti teollistumisen, kuten aiemmin kuvasimme. Berliinin muurien tuho merkitsee toista historiallista käännekohtaa – siirtymää teollisuusajasta uuteen informaatiokauteen. Koskaan aiemmin ei ollut nähty yhtä vaikuttavaa symbolisen tehokkuuden voittoa vallasta. Kun San Giovannin muurit murtuivat, se osoitti, että väkivallan taloudelliset tuotto-odotukset olivat nousseet jyrkästi. Berliinin muurien kaatuminen puolestaan kertoo, että nuo tuotto-odotukset ovat alentuneet. Harva vielä huomaa tämän, vaikka seuraukset tulevat olemaan merkittäviä.

Niistä syistä, joita esitämme tässä luvussa, Berliinin muuri saattaa osoittautua koko teollisen kansallisvaltion aikakaudelle symbolisemmaksi kuin mitä sen purkajat tuolloin ymmärsivät – tai kuin mitä miljoonat tilannetta etäältä seuranneet oivalsivat. Berliinin muuri rakennettiin täysin eri tarkoitusta varten kuin San Giovannin muurit: sen ensisijainen tehtävä oli estää sisäpuolella olevien ihmisten pako, ei ulkopuolisten tunkeutuminen. Jo tämä yksin kertoo valtion vallan merkittävästä kasvusta 1400-luvulta 1900-luvulle – monien muiden seikkojen ohella.

Vuosisatojen ajan kansallisvaltio on tehnyt kaikki ulospäin rakentuvat muurit tarpeettomiksi. Se, kuinka vahva monopoliasema valtiolla oli pakottamisen keinoissa niillä alueilla, joilla se vakiintui ensimmäisenä, loi yhteiskuntaan entistä rauhallisemmat sisäolot ja kasvatti sen sotilaallisen vaikutusvallan ennennäkemättömälle tasolle. Valtio hyödynsi laajasti väestönsä resursseja kukistaakseen pienet uhkaajat. Näin kansallisvaltiosta tuli historian menestyksellisin väline resurssien haltuunottoon – sen menestys perustui kykyyn valjastaa kansalaistensa varallisuus omiin tarpeisiinsa.

‘MTV on enemmän kuin musiikkivideoiden toimittaja – se on myös äänitetyön promootioväline. Se on ensimmäinen todella globaali verkko, ensimmäinen verkko, joka toimittaa yhtenäisen ohjelmavirran käytännössä jokaisessa maailman maassa. Prosessissaan MTV luo yhtenäisen, jaetun globaalin todellisuudentunteen katsojilleen, lapsille ja nuorille aikuisille. Tuoreet tutkimukset ovat osoittaneet, että nuoret ympäri planeettaa jakavat yhä enemmän paitsi yhteisiä pop-ikoneja ja makuja, myös yhteisiä odotuksia urastaan, jaettuja arvojoukkoja siitä, mikä on merkityksellistä elämässä ja mitä tulee pelätä, sekä yhteisen käsityksen siitä, että politiikka on vähemmän tärkeää kuin heidän omat kykynsä muokata tulevaisuuttaan.’³ - Jim Taylor ja Watts Wacker, The 500-Year Delta: What Happens After What Comes Next

³ Jim Taylor ja Watts Wacker, The 500-Year Delta: What Happens After What Comes Next. New York: HarperCollins, 1997, s. 38–39.

‘Pidä tai jätä’ (ellet ole rikas)

Ennen kuin siirtyminen kansallisvaltiosta Informaatiokauden uusien suvereniteettien muotoihin on saatettu päätökseen, monet länsimaiden suurimpien ja vaikutusvaltaisimpien valtioiden asukkaat, samoin kuin Itä-Berliinissä vuonna 1989, aikovat suunnitella reittinsä ulos. Niille sukupolville, jotka saavuttivat täysi-ikäisyyden ennen toista maailmansotaa tai kylmän sodan alkuvaiheessa, rajojen ylittäminen on traumaattista. Mutta uusille sukupolville, jotka tarkastelevat maailmaa globaalimmasta näkökulmasta, syntymämaastaan luopuminen ei ole yhtä harkitsematon ratkaisu kuin vanhemmille, kansallisvaltion ideologiaa omaksuneille. Jim Taylor ja Watts Wacker raportoivat mielenkiintoisia tuloksia 20 000 keskiluokkaisen lukiolaisen massakyselystä viideltä mantereelta. Brainwaves Group -nimisen newyorkilaisen kuluttajatutkimusyrityksen vuosina 1995–96 suorittamassa otannassa yhdeksän kymmenesosaa opiskelijoista oli sitä mieltä, että ‘minun vastuullani on saada elämästäni, mitä haluan.’ Vielä yllättävämpää on, että ‘lähes puolet teinistä sanoi odottavansa lähteneensä syntymämaastaan tavoitteidensa tavoittelussa.’⁴ Ehkä juuri siksi, että hän oli virittynyt MTV-sukupolven asenteisiin, Bill Clinton, ensimmäinen presidenttiehdokas, joka kampanjoi MTV:ssä, on pyrkinyt hankaloittamaan amerikkalaisten ‘lähtemistä syntymämaastaan tavoitteidensa perässä.’ Vuonna 1995 – suunnilleen samaan aikaan, kun lukiolaiset ilmoittivat aikomuksistaan hakea itsenäisyyttä – Yhdysvaltain presidentti ehdotti poistumismaksun, ‘Kapitalin Berliinimuurin,’ käyttöönottoa. Se velvoittaisi varakkaita amerikkalaisia maksamaan huomattavan lunnasmaksun päästäkseen irti rahavaroistaan.

⁴ Ibid., s. 39.

Clintonin lunnasmaksu ei ainoastaan muistuta myöhäisen Itä-Saksan käytäntöä, jossa kansalaisia kohdellaan valtiolle kuuluvina varoina; se tuo mieleen myös entistä kireämmät toimenpiteet, jotka otettiin Rooman valtakunnan rappeutuessa taloudellisen aseman vahvistamiseksi. Seuraava ote The Cambridge Ancient History -teoksesta kertoo tarinan näin:

Näin alkoi valtion raivokas pyrkimys puristaa väestö viimeiseen pisaraan. Koska taloudelliset resurssit jäivät vajaiksi, vahvat taistelivat varmistaakseen itselleen pääosuuden väkivallan ja säädytön tavoin, mikä sopi hyvin vallassa olevien alkuperään sekä sotilaan tapaan ryöstää. Lain täysi ankaruus päästi valloilleen väestöä vastaan. Sotilaat toimivat ulosmittaajina tai vaelsivat salaisena poliisina maassa. Niitä, jotka kärsivät eniten, olivat tietenkin omaisuuskunnassa. Heidän omaisuuteensa oli suhteellisen helppo päästä käsiksi, ja hätätilanteessa he olivat se luokka, jolta jotain voitiin usein ja nopeasti riistää.⁵

⁵ The Cambridge Ancient History, op. cit., s. 263–64.

Kun epäonnistuneilla järjestelmillä on siihen valta, ne usein asettavat rangaistusvelvoitteita niille, jotka pyrkivät pakenemaan. Taas lainataan The Cambridge Ancient History -teosta: ‘Jos omaisuuskunta hautasi rahansa tai uhrasi kaksi kolmasosaa omaisuudestaan paetakseen tuomiovaltaa, tai meni niin pitkälle, että luovutti koko omaisuutensa vapautuakseen vuokravelasta, ja ei-omaisuuskunta pakeni, valtio vastasi lisäämällä painetta.’

Tätä on syytä muistaa tulevaisuutta suunniteltaessa. Menneiden valtiollisten järjestelmien hämärtyminen ei ole harvoin ollut kohteliasta ja järjestäytynyttä. Mainitsimme Rooman veronkerääjien inhottavat tavat kappaleessa 2. Länsi-Euroopan valtakuntien romahtamisen jälkeen esiintyneet hylätyt maatilat (agri deserti) kuvaavat vain pientä osaa laajemmasta ongelmasta. Itse asiassa riistoja esiintyi suhteellisen lievinä Gallian alueella ja nykyisten Luxemburgin sekä Saksan reunamailla. Rooman hedelmällisimmässä alueessa, Egyptissä – jossa maanviljely saattoi kastelun ansiosta olla vielä tuottoisampaa – omistajien pakeneminen oli vielä suurempi huolenaihe. Kysymys siitä, yritetäänkö paeta – ultimum refugium, kuten latinaksi sanottiin – nousi lähes jokaisen omaisuutta omistavan yläpuolelle. Lähteet osoittavat, että ‘Egyptin oraklille asetettujen tavallisten kysymysten joukossa kolme perusmuotoa olivat: “Tulanko madaraksi?” “Lähdenkö pakoon?” ja “Pysäytetäänkö pakenevani?”’⁶

⁶ Cook et al., op. cit., s. 268.

Clintonin ehdotus sanoo kyllä. Se on varhainen versio pakenemisen esteestä, joka todennäköisesti muuttuu entistä raskaammaksi, kun kansallisvaltion taloudelliset resurssit ehtyvät. Toki Yhdysvaltain ensimmäinen poistumiseste on harmittomampi kuin Erich Honeckerin betonista ja piikkilangoista koostunut ratkaisu, ja se sisältää myös enemmän hintaherkkyyttä, sillä taakka kohdistuu vain ‘miljardööreihin’, joiden verotettava omaisuus ylittää 600 000 dollaria. Siitä huolimatta sen perustelut muistuttivat Honeckerin aikanaan esittämiä argumentteja myöhäisen Saksan demokraattisen tasavallan kuuluisimman julkisen rakennusprojektin puolustamiseksi. Honecker korosti, että valtio oli tehnyt merkittävän sijoituksen potentiaalisissa pakolaisissa, ja jos he saisivat lähteä vapaasti, syntyisi taloudellista haittaa juuri sille valtiolle, joka tarvitsi heidän panostaan.

Jos hyväksyy sen premissin, että ihmiset ovat tai heidän pitäisi olla valtion varoja, oli Honeckerin muuri looginen. Berliini ilman muuria oli aukko kommunisteille, aivan kuten pakeneminen Yhdysvaltain verotuksen alta on aukko Clintonin IRS:lle. Clintonin puheet miljardöörien pakenemisesta – sekä poliitikoille tyypillinen löysä suhtautuminen lukuihin – olivat samankaltaisia kuin Honeckerin, mutta ehkä vieläkin vähemmän loogisia, koska Yhdysvaltain hallituksella ei itse asiassa ole suurta taloudellista sijoitusta varakkaisiin kansalaisiin, jotka saattaisivat haluta lähteä. He eivät ole saaneet koulutustaan valtion kustantamana siinä määrin, että pakenisivat harjoittamaan ammattiaan muualle. Suuri osa niistä, joihin exit-vero osuisi, on kerännyt varallisuutensa omilla ponnistuksillaan – usein vastoin eikä valtion myötävaikutuksella.

Kun Yhdysvalloissa ylimpään 1 prosenttiin kuuluvat veronmaksajat maksavat nykyään 28,7 prosenttia kaikista tuloveroista, ei voi väittää, etteivätkö rikkaat olisi jo maksaneet takaisin kaikkea mahdollista valtion panostusta heidän koulutukseensa tai taloudelliseen hyvinvointiinsa. Päinvastoin. Ne, jotka kattavat suurimman osan laskuista, maksavat valtavasti enemmän kuin minkään saamansa edun arvo. Kun keskimääräinen vuotuinen veronmaksu ylittää 125 000 dollaria, ylimpään 1 prosenttiin kuuluvat maksavat amerikkalaisille huomattavan summan, paljon enemmän kuin moni heistä itse ymmärtää. Jos jokainen ylimääräinen 5 000 dollarin vuotuinen veromaksu tuottaisi vaikka 10 prosentin vuotuisen tuoton neljän vuosikymmenen ajan, se vähentäisi tulonsaajan nettovarallisuutta 2,2 miljoonalla dollarilla. Ja 20 prosentin tuottotasolla jokainen 5 000 dollarin ylimääräinen veromaksu leikkaisi nettovarallisuutta 44 miljoonalla dollarilla.

Vuosituhannen lähestyessä tiedonajan uudet megapoliittiset olosuhteet tekevät yhä selvemmäksi, että teollisuusaikakaudelta peritty kansallisvaltio on saalistava instituutio. Jokaisella kuluvalla vuodella se vaikuttaa yhä vähemmän vaurauden edistäjänä ja enemmän esteenä, josta yksilö haluaa paeta. Tämä on pakokeino, jonka epätoivoiset hallitukset eivät halua sallia. Länsimaisten hyvinvointivaltioiden vakaus ja jopa niiden selviytyminen riippuvat niiden kyvystä jatkaa maailman kokonaistuotannon valtavan osan keräämistä uudelleenjaettavaksi tietylle äänestäjäjoukolle OECD-maissa. Tämä edellyttää, että tällä hetkellä rikkaiden maiden tuottavimpien kansalaisten maksamiin veroihin asetetaan supermonopolihinnat, satoja tai jopa tuhansia kertoja korkeammat kuin hallitusten vastineeksi tarjoamien palvelujen todelliset kustannukset.

7.2 The life and death of the nationstate

Berlinin muurin murtuminen ei ollut vain näkyvä symboli kommunismin kuolemasta. Se edusti koko kansallisvaltioiden maailmanjärjestelmän tappiota ja tehokkuuden sekä markkinoiden voittoa. Historiassa vallan kasvun vipuvarsi on siirtynyt. Uskomme, että vuoden 1989 Berlinin muurin murtuminen huipentaa kansallisvaltio-ajan päätöstä – erikoista kahdensadan vuoden vaihetta, joka sai alkunsa Ranskan vallankumouksessa. Valtioita on ollut olemassa kuusi tuhatta vuotta, mutta ennen 1800-lukua ne muodostivat vain pienen osan maailman suvereniteeteista. Niiden nousu alkoi ja päättyi vallankumouksissa. Vuoden 1789 suuret tapahtumat ohjasivat Eurooppaa kohti aidosti kansallisia hallituksia, kun taas vuoden 1989 tapahtumat merkitsivät kommunismin kuolemaa ja markkinavoimien vallan nousua massiivisen valtakunnan yli. Nämä kaksi vallankumousta, tarkalleen kahdensadan vuoden erolla, määrittävät aikakauden, jolloin kansallisvaltio oli hallitsevana suurvaltojen järjestelmässä. Suurvallat puolestaan hallitsivat maailmaa levittäen tai pakottaen valtiojärjestelmiä jopa kaikkein syrjäisimmille heimoalueille.

Valtion voitto väkivallan järjestämisen päävälineenä ei perustunut ideologiaan, vaan se oli välttämätöntä väkivallan kylmän logiikan vuoksi. Kuten usein sanomme, kyseessä oli megapoliittinen tapahtuma, jota eivät määränneet niinkään teoreetikkojen ja valtiomiesten toiveet tai kenraalien liikkeet, vaan väkivallan salainen vipuvoima, joka veti historiaa eteenpäin aivan kuten Arkhimedes unelmoi liikuttavansa maailmaa.

Modernin aikakauden viimeiset kaksisataa vuotta ovat nähneet valtioiden olevan normi, mutta pidemmällä aikajanalla valtiot ovat olleet harvinaisia. Ne ovat aina edellyttäneet poikkeuksellisia megapoliittisia olosuhteita selviytyäkseen. Ennen modernia aikaa useimmat valtiot olivat niin sanottuja itämaisia despotismeja – maatalousyhteiskuntia aavikoilla, joiden selviytyminen perustuikin kastelujärjestelmien hallintaan. Jopa Rooman valtakunta, Egyptin ja Pohjois-Afrikan kautta, oli välillisesti hydraulinen yhteiskunta, mutta se ei ollut tarpeeksi kestävä. Rooma, kuten useimmat esimaailmalliset valtiot, kärsi lopulta kyvyttömyydestä pakottaa ihmisiä hyväksymään väkivallan monopolia, jonka kyky nälkään jättää ihmiset tarjoaa. Rooman valtio Afrikan ulkopuolella ei pystynyt katkaisemaan viljelyn veden saantia estämällä itsepäisten ihmisten pääsyä kastelujärjestelmään. Tällaiset hydrauliset järjestelmät antoivat väkivallalle enemmän vipuvoimaa kuin mikään muu esikauden megapoliittinen konfiguraatio. Ne, jotka hallitsivat vettä näissä yhteiskunnissa, pystyivät keräämään saaliin lähes samalla tasolla kuin modernit kansallisvaltiot omistavat osan kokonaisproduktiosta.⁷

⁷ Lisätietoja hydraulisten yhteiskuntien logiikasta, katso Karl A. Wittfogel, Oriental Despotism: A Comparative Study of Total Power (New Haven: Yale University Press, 1957).

Suuruusluokka tehokkuuden yläpuolella

Ampumaruuti mahdollisti valtioiden laajentumisen helpommin kuin pelkästään riisiviljelmien ja kuivien jokien laaksojen rajoissa pysyminen. Ampumaruutiaseiden luonne ja teollisen talouden piirteet loivat mittakaavaetuja sodankäynnissä, mikä johti korkeisiin ja kasvaviin tuottoihin väkivallan saralla. Kuten historioitsija Charles Tilly totesi, ‘[V]altioilla, joilla oli suurimmat pakottavat keinot, oli taipumus voittaa sodat; tehokkuus (tuotoksen suhde panokseen) oli toiseksi tärkeä, sen jälkeen kun vaikutus (kokonais tuotanto) otettiin huomioon.’⁸ Koska hallitukset olivat pääosin järjestäytyneet suuressa mittakaavassa, jopa harvat pienemmät suvereniteetit, kuten Monaco tai Andorra, tarvitsivat suurempien valtioiden tunnustusta itsenäisyytensä turvaamiseksi. Vain suuret hallitukset, joilla on jatkuvasti kasvava resurssien hallinta, pystyivät kilpailemaan taistelukentällä.

⁸ Tilly, op. cit., s. 28.

Suuri vastaamaton kysymys

Tämä vie meidät yhteen modernin historian suurimpiin vastaamattomiin arvoituksiin: miksi suurvaltojen järjestelmän päättyessä kylmä sota asetti lopullisiksi kilpailijoikseen kommunistiset diktatuurit ja hyvinvointivaltiot. Tätä kysymystä on tutkittu niin vähän, että monet pitivät jopa uskottavana, kun Yhdysvaltain ulkoministeriön analyytikko Francis Fukuyama julisti ‘historian loppua’ Berliinin muurin murtuessa. Hänen työnsä herättämä innostunut yleisö otti liikaa asioita itsestäänselvyyksinä. Ilmeisesti kukaan – ei kirjailija itse eikä monet muut – ei ollut pysähtynyt kysymään peruskysymystä: mitkä yhteiset piirteet valtiollisessa sosialismissa ja hyvinvointivaltioiden demokratiassa saivat ne lopullisiksi kilpailijoiksi maailmanvalloituksessa?

Tämä on tärkeä kysymys. Lukuisten suvereniteettijärjestelmien on tullut ja mennyt viimeisten viiden vuosisadan aikana, mukaan lukien absoluuttiset monarkiat, heimoyhteisöt, ruhtinaskirkot, paavin suora hallinto, sulttaanikunnat, kaupunkivaltiot ja anabaptistikoloniat. Nykyään useimmat olisivat yllättyneitä kuullessaan, että sairaanhoitoyhtiö, jolla on oma asevoimansa, olisi voinut hallita maata vuosisatojen ajan. Kuitenkin jotakin hyvin sellaista tapahtui. Kolmesataa vuotta vuodesta 1228 lähtien Jerusalemin Marian sairaalan teutonikkarit, myöhemmin yhdistyneinä Livonian miekkojen ritarikunnan kanssa, hallitsivat Itä-Prussiaa ja useita Itä-Euroopan alueita, mukaan lukien osia Liettuasta ja Puolasta. Sitten koitti ruutupulverin vallankumous. Muutamassa vuosikymmenessä teutonikkarit ajettiin pois kaikilta alueiltaan, ja niiden suurmestari menetti sotilaallisen merkityksensä – hänestä tuli yhtä vähäpätöinen sotilaallisesti kuin shakin mestari. Miksi? Miksi niin monet muut suvereniteettijärjestelmät kuihtuivat merkityksettömiksi, kun teollisuusajan lopun maailmanvallankamppailussa massademokratioita vastassa olivat valtiollisesti sosialistiset järjestelmät?

Estämätön hallinta

Jos sovellamme megapoliittista teoriaamme, vastaus on yksinkertainen. Se on lähes sama kuin kysyä, miksi sumopainijat ovat yleensä lihavia. Vastaus on, että laiha sumopainija, vaikka hänen voima-paino-suhteensa olisi vaikuttava, ei pärjää jättimäistä kilpakumppania vastaan. Kuten Tilly ehdottaa, tärkeämpää on ‘tehokkuus (kokonaistuotanto)’ kuin ‘tuottavuus (tuotannon ja syötteen suhde)’. Yhä väkivaltaisemmassa maailmassa järjestelmät, jotka menestyivät viiden vuosisadan kilpailussa, olivat välttämättä juuri niitä, jotka tarjosivat parhaan pääsyn laajamittaisen sodankäynnin edellyttämiin resursseihin.

Miten tämä toimi?

Kommunismin tapauksessa vastaus on selkeä. Kommunistisissa maissa valtiota hallitsevilla oli valta lähes kaikkeen. Jos olisit elänyt Neuvostoliitossa kylmän sodan aikana, KGB olisi voinut takavarikoida jopa hammasharjasi, mikäli se palveli heidän tarkoituksiaan – he olisivat voineet viedä sinulta vaikka hampaasi. Luotettavien arvioiden, joiden uskottavuus kasvoi Neuvostoliiton arkistojen avauduttua vuonna 1992, mukaan myöhäisen Neuvostoliiton salapoliisi ja muut agentit tappoivat 50 miljoonaa ihmistä 74 vuoden hallinnon aikana. Valtion sosialistinen järjestelmä kykeni mobilisoimaan kaiken tolaltaan sotilaallisiin tarkoituksiin, joten sen asukkailla ei käytännössä ollut mahdollisuutta vastustaa sitä.

Länsimaiden demokratioiden kohdalla tilanne on vähemmän ilmeinen, osin siksi, että olemme perinteisesti pitäneet demokratiaa selkeänä vastakohtana kommunismille. Teollisella ajalla nämä kaksi järjestelmää olivatkin suuria vastakohtia, mutta informaatiokauden näkökulmasta niillä oli enemmän yhteistä kuin usein uskotaan. Molemmissa hallitus saattoi hallita resursseja esteettä. Erona oli se, että demokraattinen hyvinvointivaltio kasasi vieläkin suuremman osan yhteiskunnan varoista valtion käyttöön kuin valtion sosialistiset järjestelmät.

Tämä on selkeä esimerkki harvinaisesta ilmiöstä, jossa vähemmän on enemmän. Valtion sosialistinen järjestelmä perustui oppiin, jonka mukaan valtio omistaa kaiken. Sen sijaan demokraattinen hyvinvointivaltio esitti vaatimuksensa maltillisemmin ja käytti ylivoimaisen toimivia kannustimia laajemman tuotannon mobilisoimiseksi. Sen sijaan, että valtio olisi alussa vaatinut omistusoikeuden kaikkeen, Lännen hallitukset sallivat yksilöiden omistaa omaisuutta ja kartuttaa varallisuutta. Kun varallisuutta oli kertynyt, valtio verotti siitä suuren osuuden. Korkeat kiinteistö-, tulos- ja perintöverot toivat demokraattiselle hyvinvointivaltiolle valtavasti enemmän resursseja kuin valtion sosialistisissa järjestelmissä olisi ollut saatavissa.

Tehottomuutta siellä, missä se merkitsi

Kommunismiin verrattuna hyvinvointivaltio oli todellakin paljon tehokkaampi järjestelmä. Mutta verrattuna muihin varallisuuden kartuttamismekanismeihin, kuten aidosti laissez-faire-ympäristöön, esimerkiksi Hong Kongiin, hyvinvointivaltio osoittautui tehottomaksi. Taas kerran vähemmän oli enemmän. Juuri tämä tehottomuus teki hyvinvointivaltiosta teollisen aikakauden megapoliittisissa olosuhteissa ylivoimaisen.

Kun ymmärrät miksi, olet paljon lähempänä sitä, mitä Berliinin muurin romahdus ja kommunismin kuolema todella tarkoittavat. Kaukana siitä, että demokraattinen hyvinvointivaltio olisi esittäytynyt voitokkaana järjestelmänä, kuten laajalti on oletettu, se on pikemminkin kuin havaitsisi, että toveriplasveli on kuollut vanhuuteen. Sama megapoliittinen vallankumous, joka kukisti kommunismin, on todennäköisesti uhkaamassa ja tuhoamassa myös 1900-luvulla tuntemiamme demokraattisia hyvinvointivaltioita.

7.3 Kuka hallitsee hallitusta?

Avain tähän epätavanomaiseen johtopäätökseen piilee siinä, missä demokraattisen hallituksen valta todellisuudessa keskittyy. Tämä kysymys ei olekaan niin yksinkertainen kuin miltä se saattaa aluksi näyttää. Modernina aikakautena keskustelu siitä, kuka hallitsee valtiota, on lähes aina esitetty poliittisena kysymyksenä. Vastauksia on tarjottu monia, mutta useimmissa niistä tunnistetaan poliittinen puolue, ryhmä tai jakautuma, joka hallitsi tietyn valtion valtaa tietyllä hetkellä.

Olet kuullut kapitalistien johtamista hallituksista. Hallituksista, joita työväenluokka ohjaa. Hallituksista, joita katolilaiset tai islamilaiset fundamentalistit hallitsevat. Hallituksista, joita heimot ja roturyhmät ohjaavat; hallituksista, joissa vallassa ovat hutut, ja hallituksista, joita valkoiset johtavat. Olet kuullut hallituksista, joita ammatilliset ryhmät – esimerkiksi lakimiehet tai pankkiirit – ohjaavat. Olet kuullut hallituksista, joita maaseudun edut, suurkaupunkien koneistot ja esikaupunkien asukkaat ohjaavat. Ja olet varmasti kuullut hallituksista, joita poliittiset puolueet, kuten demokraatit, konservatiivit, kristilliset demokraatit, liberaalit, radikaalit, republikaanit ja sosialistit, johtavat.

Mutta et varmaankaan ole kuullut paljoakaan hallituksesta, jota hallitsevat sen asiakkaat. Taloushistorioitsija Frederic Lane avasi uuden näkökulman siihen, missä hallituksen valta todella sijaitsee, muutamissa hänen selkeissä esseissään, jotka käsittelevät väkivallan taloudellisia seurauksia. Miettiessään hallitusta taloudellisena yksikkönä, joka myy suojaa, Lane analysoi sen valtaa ennen kaikkea talouden, ei ainoastaan politiikan, näkökulmasta. Tässä tarkastelussa hallituksen hallintaan sisältyy kolme päävaihtoehtoa, joilla on periaatteellisesti erilaiset kannustinjärjestelmät: omistajat, työntekijät ja asiakkaat.

Omistajat

Harvinaisissa tapauksissa, jopa nykyään, hallitusta saattaa ohjata yksittäinen omistaja, yleensä periytyvä johtaja, joka käytännössä omistaa maan. Esimerkiksi Brunein sulttaani kohtelee jossain määrin Brunein hallitusta kuin omistajuusyritystä. Tämä oli yleisempää keskiajan herroilla, jotka pitivät maa-alueitaan omistuksina maksimoidakseen tulonsa.

Lane kuvaili ‘tuotantoa tuottavan yrityksen omistajien’ kannustimia seuraavasti:

Kiinnostus maksimoida voittoja saattaisi ohjata häntä – samalla kun hinnat pysyvät ennallaan – pyrkimään kustannustensa vähentämiseen. Hän käyttäisi, kuten Englannin Henrik VII tai Ranskan Louis XI, mahdollisimman edullisia keinoja vahvistaakseen legitimiteettiään, ylläpitääkseen sisäistä järjestystä ja vaikeuttaakseen naapurivaltioiden prinssien toimia, jotta hänen omat sotilaalliset menonsa pysyisivät alhaisina. Alhaistuneista kustannuksista, tai monopolinsa vakaudesta johtuvien kasvaneiden vaatimusten seurauksena, tai näiden yhdistelmänä, hän kerrytti ylijäämää… ⁹

⁹ Lane, ‘Consequences of Organized Violence,’ op. cit., s. 406.

Omistajiensa hallitsemilla valtioilla on vahvat kannustimet vähentää suojelun tai väkivallan monopolisoimisen kustannuksia tietyllä alueella. Mutta niin kauan kuin valta on turvattua, syytä verotason laskemiseen alle tulonmaksimoinnin ei juuri ole. Mitä korkeammaksi monopolisti pystyy hinnoittelemaan palvelunsa ja mitä matalammiksi todelliset kustannukset jäävät, sitä suuremmat voitot syntyvät. Omistajiensa hallitsemalle valtiolle ihanteellinen talouspolitiikka tähtäisi valtavaan ylijäämään. Kun hallitus kykenee pitämään tulonsi korkeina ja samalla leikkaamaan kustannuksia, seurauksena on merkittäviä vaikutuksia resurssien käyttöön. Työvoima ja muuta arvokasta tuotantopanosta ei sidota tarpeettoman kalliiseen suojeluun, vaan niitä voidaan ohjata investointeihin ja muihin tarkoituksiin. Mitä korkeammaksi monarkki pystyy voittonsa nostamaan kustannuksia karsimalla, sitä enemmän resursseja vapautuu. Kun vapautuneita resursseja käytetään investointeihin, ne kiihdyttävät kasvua. Ja vaikka osa resursseista menisi näyttävään kulutukseen, ne luovat ja ylläpitävät uusia markkinoita, joita ei muuten syntyisi, jos niitä hukattaisiin tehottomaan ‘suojeluun’.

Työntekijät

On helppo kuvailla kannustimia, jotka ovat ominaisia työntekijöidensä hallitsemille hallituksille. Samankaltaiset kannustimet löytyvät myös muista työntekijöiden johtamista organisaatioista. Työntekijöiden ohjaamat organisaatiot asettavat etusijalle politiikan, joka lisää työllisyyttä, ja vastustavat toimenpiteitä, jotka vähentäisivät työpaikkoja. Kuten Lane totesi: ‘Kun työntekijät kokonaisuudessaan hallitsivat, heillä oli vähän kiinnostusta vähentää suojelupalveluihin perittyjä maksuja, eivätkä he pyrkineet karsimaan merkittävää osaa kustannuksista, jotka koostuivat heidän omista palkoistaan. He arvostivat myös organisaation laajuuden maksimoimista.’¹⁰

¹⁰ Ibid.

Työntekijöidensä ohjaamilla hallituksilla ei ole juurikaan kannustimia leikata hallinnon kuluja tai alentaa asiakkailtaan perittyjä maksuja. Jos korkeampiin veroihin kuitenkin kohdistuu voimakasta vastustusta, tällaiset hallitukset saattaisivat mieluummin jatkaa menojaan kroonisin alijäämin kuin supistaa rakenteitaan. Tämä taas eroaa omistajien johtamista hallituksista, joissa pyritään optimoimaan tulot ja välttämään alijäämiä.

Asiakkaat

Onko olemassa esimerkkejä hallituksista, joita asiakkaat hallitsevat? Kyllä on. Lane innostui tarkastelemaan hallituksen ohjaamista taloudellisista näkökulmista keskiaikaisten kaupparepublikoiden, kuten Venetsian, esimerkkien avulla. Siellä tukkukauppiaiden ryhmä, joka tarvitsi suojelua, hallitsi käytännössä hallitusta vuosisatojen ajan. He olivat hallituksen tarjoaman suojelupalvelun todellisia asiakkaita, eivätkä omistajia. He maksoivat palvelusta sen sijaan, että olisivat pyrkineet hyötymään hallituksen väkivaltamonopolista. Jos joku yritti, muut asiakkaat estivät sen pitkäksi aikaa.

Muita esimerkkejä hallituksista, joita asiakkaat ohjaavat, ovat demokratiat ja rajallisen äänioikeuden omaavat tasavallat, kuten muinaisten demokratioiden mallit tai Yhdysvaltain tasavalta sen perustamisajalla. Tuolloin vain ne, jotka maksoivat hallituksesta – noin kymmenen prosenttia väestöstä – saivat äänestää.

Asiakkaidensa hallitsemilla hallituksilla on, kuten omistajiensa hallitsemillakin, kannustimia pitää käyttömenonsa mahdollisimman pieninä.

Toisin kuin hallitukset, joita ohjaavat pelkästään omistajat tai työntekijät, asiakkaiden hallitsemat hallitukset saavat kannustimia pitää perimänsä hinnat alhaisina. Siellä, missä asiakkaat määräävät, hallitukset pysyvät kevyinä ja yleensä huomaamattomina, niillä on matalat toimintakulut, minimaalinen työvoima ja alhaiset verot. Asiakkaidensa ohjaama hallitus ei pyri optimoimaan keräämiensä verojen määrää, vaan pikemminkin varmistaa, että asiakkaat saavat pitää mahdollisimman suuren osuuden tuloistaan.

Samoin kuin kilpailluilla markkinoilla toimivat yritykset, myös asiakkaidensa hallitsema monopoli joutuisi tavoittelemaan tehokkuutta. Se ei voisi periä veroina summaa, joka ylittäisi kustannukset enempää kuin pienen marginaalin.

7.4 The role of democracy: voters as employees and customers

Lane käsittelee demokratiaa tavanomaisella oletuksella, jonka mukaan väkivallan käyttö ja sitä tuottavat tahot tulevat ‘kasvavasti asiakkaidensa valvonnan alle.’¹¹ Tämä on toki poliittisesti korrekti johtopäätös, mutta onko se totta? Me emme usko niin. Tarkastellaanpa lähemmin, miten modernit demokratiat toimivat.

¹¹ Ibid., s. 412.

Ensinnäkin demokratioilla on vain vähän tunnusmerkkejä niistä kilpailluista teollisuudenaloista, joissa asiakkaat selkeästi kontrolloivat vaihtosuhteita. Usein ne ohjaavat vain murto-osan menoistaan ydintoimintaansa, eli suojapalveluihin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa osavaltiot ja paikallishallitukset käyttävät ainoastaan 3,5 prosenttia kokonaismenoistaan poliisitoimintaan, tuomioistuimiin ja vankiloihin, ja vaikka sotilasmenot lisättäisiin mukaan, suojeluun kohdistuu silti vain noin 10 prosenttia tuloista. Toinen seikka, joka osoittaa massademokratian verrattain rajallista asiakaskontrollia, on nykypäivän poliittinen kulttuuri – periytynyt teolliselta ajalta – joka näkisi järkyttävänä, jos merkittävät päätökset todella rakentuisivat laskuja maksavien kansalaisten etujen perusteella. Kuvittele, millainen kohu syntyisi, jos yhdysvaltalainen presidentti tai brittiläinen pääministeri ehdottaisi, että enemmistö veroja maksavista kansalaisista saisi päättää, mitkä hallituksen ohjelmat jatkuvat ja ketkä työntekijäryhmät irtisanotaan. Se loukkaisi syvästi käsityksiä siitä, miten hallituksen kuuluu toimia – tavalla, joka tuskin herättäisi yhtä voimakasta vastustusta, jos hallituksen työntekijät ehdottaisivat, kenen veroja korotetaan.

Mutta kun asiaa miettii, jos asiakkaat todella olisivat ohjaamossa, tuntuisi järjenvastaiselta, etteivät he saisi haluamaansa. Ajattele meneväsi kauppaan ostamaan huonekaluja, ja myyjät ottaisivat rahasi vastaan mutta sivuuttaisivat toiveesi, kysellen muilta, mihin rahasi pitäisi käyttää. Olisit varmasti raivoissasi, etkä pitäisi lainkaan kohtuullisena, että kaupan työntekijät julistaisivat sinun olevan vailla huonekaluja, ja lähettäisivät ne jollekin, jota he pitävät parempana ostajana. Se, että valtion tasolla voisi tapahtua vastaavaa, kertoo, kuinka vähän ‘asiakkailla’ todellisuudessa on valtaa.

Mikä tahansa mittapuuta käyttäen, demokraattisen hallinnon kustannukset ovat nousseet hallitsemattomiksi – toisin kuin normaalissa tilanteessa, jossa asiakkaiden mieltymykset pakottavat myyjät toimimaan tehokkaasti. Useimmat demokratioiden hallitukset toimivat kroonisten alijäämien kanssa. Tämä on veropolitiikan ominaispiirre, jossa työntekijöiden etu määrää valtaa. Hallitukset näyttävät olevan erityisen vastustuskykyisiä toimintojensa kustannusten vähentämiselle. Lähes kaikissa maissa on huudettu, että poliittisia ohjelmia, kerran käynnistettyjä, on hyvin vaikea kaventaa. Hallituksen työntekijän erottaminen on käytännössä lähes mahdotonta. Itse asiassa yksi entisaikojen valtion omistamien toimintojen yksityistämisestä saatavista pääeduista on, että yksityinen hallinto tekee tarpeettoman työvoiman karsimisen paljon helpommaksi – Britanniasta Argentiinaan uudet yksityiset johtajat ovatkin usein päässeet irrottamaan 50–95 prosenttia entisistä valtion työntekijöistä.

Ajattele myös perustaa, jonka mukaan hallituksen suojauspalveluiden verotukselliset ehdot hinnoitellaan. Suurin osa ajasta et löytäisi viitteitä siitä, että kilpailulliset vaikutteet vaikuttaisivat verokantoihin, joiden mukaan hallituksen palvelut hinnoitellaan. Jopa satunnaiset keskustelut verojen alentamisesta, jotka ovat häirinneet normaalia poliittista keskustelua viime vuosina, paljastavat, kuinka kaukana demokraattinen hallinto on yleensä ollut asiakkaidensa valvonnasta. Matalampia veroja kannattavat ovat joskus väittäneet, että hallituksen tulot kasvaisivat itse asiassa, koska aiemmin asetetut verokannat olivat niin korkeat, että ne todellisuudessa lannistivat taloudellista toimintaa.

He eivät kuitenkaan pyrkineet korostamaan kilpailua eri oikeudenkäyttöalueiden välillä, vaan jotain paljon hämmästyttävämpää. He eivät esittäneet, että koska Hongkongin verokannat olivat vain 15 prosenttia, Yhdysvalloissa tai Saksassa niiden ei pitäisi olla korkeampia kuin 15 prosenttia – päinvastoin. Verokeskusteluissa oletettiin yleensä, että veronmaksajan edessä oleva kompromissi ei ollut liiketoiminnan harjoittaminen yhdessä oikeudenkäyttöalueessa tai toisessa, vaan se oli valinta rangaistuksellisten verojen alaisen liiketoiminnan ja kevyempien verorasitusten väliltä. Sinulle kerrottiin, että tuottavat yksilöt, joita saalistava verotus rasittaa, lähtisivät jättämään työpöytänsä ja menisivät pelaamaan golfia, ellei heidän verorasitustaan helpotettaisi.

Se, että tällainen argumentti edes voi nousta esiin, osoittaa, kuinka kaukana demokraattisten hyvinvointivaltioiden asettamat suojauskustannukset ovat kilpailullisesta perusasennosta. Progressiivisen tuloverotuksen ehdot, jotka kehittyivät jokaisessa tämäntyyppisessä järjestelmässä 1900-luvun aikana, ovat dramaattisesti erilaiset kuin ne hinnoitteluperiaatteet, joita asiakkaat suosisivat. Tämä käy helposti ilmi vertaamalla monopolisesti tarjotun suojelun tukemiseksi asetettuja veroja puhelinpalveluiden tariffimaksuihin, jotka olivat vuoroin monopoliasemassa useimmissa paikoissa. Asiakkaat riemastuisivat raivosta, jos puhelinyritys yrittäisi veloittaa puheluista samalla perusteella kuin tuloveroja asetetaan. Kuvittele, että puhelinyritys lähettäisi laskun 50 000 dollarilla soitetusta puhelusta Lontooseen, vain siksi että pääsit tekemään 125 000 dollarin kaupan keskustelun aikana. Et sinä etkä kukaan muu järkevä asiakas maksaisi sitä – mutta juuri näin tulojen verotus perustuu kaikissa demokraattisissa hyvinvointivaltioissa.

Kun tarkastelet teollisuusdemokratioiden toimintaperiaatteita, on loogisempaa käsitellä niitä hallintomuotoina, joita heidän työntekijänsä ohjaavat. Massademokratian ajatteleminen työntekijöiden hallitsemana auttaa selittämään, miksi hallituksen politiikan muuttaminen on niin vaikeaa. Monin tavoin hallitusta pyöritetään työntekijöiden etujen mukaisesti. Esimerkiksi useimpien demokratioiden julkiset koulut vaikuttavat jatkuvasti toimimattomilta ja korjaamattomilta. Jos asiakkaat todella ohjaisivat järjestelmää, he löytäisivät itse helpommin uusia politiikkasuuntia. Ne, jotka maksavat demokraattisesta hallinnosta, harvoin määrittelevät, mihin hallitus käyttää varojaan. Sen sijaan hallinto toimii osuuskuntana, joka on sekä omaisuuden ulkopuolella että toimii luonnollisena monopolina. Hinnat eivät juurikaan vastaa kustannuksia, ja palvelun laatu on yleisesti alhainen verrattuna yksityisen sektorin toimintaan. Asiakkaiden valitusten korjaaminen on vaikeaa. Lyhyesti sanottuna massademokratia johtaa siihen, että hallituksen ‘työntekijät’ ohjaavat sitä.

Mutta odota. Saatat sanoa, että useimmissa oikeudenkäyttöalueissa äänestäjiä on paljon enemmän kuin niitä, jotka ovat hallituksen palkkalistoilla. Miten tällaisissa olosuhteissa työntekijöiden olisi mahdollista hallita? Hyvinvointivaltio syntyi juuri tämän arvoituksen ratkaisemiseksi. Koska työntekijöitä ei muuten ollut tarpeeksi toimivan enemmistön muodostamiseksi, yhä useampia äänestäjiä lisättiin käytännössä palkkalistoille saadakseen erilaisten siirtoetuuksien maksuja. Näin siirtoetuuksia ja tukia saivat pseudo-hallituksen työntekijät, joiden ei tarvinnut joka päivä raportoida töihin. Tämä oli teollisen ajan megapoliittisen logiikan määräämä ratkaisu.

Kun pakottavan voiman suuruus on tärkeämpää kuin resurssien tehokas käyttö – kuten oli ennen vuotta 1989 – lähes mahdotonta on, että useimpia hallituksia ohjaisivat heidän asiakkaansa. Myöhäisen Neuvostoliiton esimerkki havainnollisti hyvin, että vielä muutama vuosi sitten valtioiden oli mahdollista harjoittaa suurta valtaa maailmassa, vaikka ne tuhosivatkin resursseja massiivisella tasolla. Kun väkivallan tuotto on korkea ja se nousee, määrä tarkoittaa enemmän kuin tehokkuus. Suuremmat toimijat pärjäävät yleensä pienempiä vastaan. Ne hallitukset, jotka pystyvät tehokkaammin mobilisoimaan sotilaalliset resurssit – vaikka se tapahtuisi monien niiden hukkaamisen kustannuksella – pärjäävät paremmin niiden kanssa, jotka käyttävät resursseja tehokkaammin.

Ajattele, mitä tämä tarkoittaa. Se väistämättä merkitsee sitä, että kun määrä on tärkeämpää kuin tehokkuus, asiakkaiden ohjaamien hallitusten ei voida odottaa menestyvän ja usein ne eivät kestä. Tällaisissa olosuhteissa sotilaallisesti tehokkaimmat toimijat ovat niitä, jotka keräävät sodan varalle eniten resursseja. Kuitenkin hallitukset, joita todella ohjaavat asiakkaat, jotka maksavat laskunsa, eivät todennäköisesti saa vapaita valtuuksia ryhtyä verottamaan kaikkia mielensä mukaan.

Asiakkaat haluavat normaalisti nähdä, että heidän maksamansa hinnat tuotteista tai palveluista – suojelusta lukien – laskevat ja pysyvät kurissa. Jos Länsi-demokratioita olisi hallinnut asiakkaiden valta kylmän sodan aikana, tämä yksin olisi heikentänyt niiden sotilaallista kilpailukykyä, koska se lähes varmasti olisi rajoittanut resurssivirtoja hallitukseen. Muista, että siellä, missä asiakkaat hallitsevat, sekä hinnat että kustannukset ovat tiukassa kurissa. Mutta näin ei juuri tapahtunut. Hyvinvointivaltiot osoittautuivat selvästi kylmän sodan kulutuskilpailun voittajiksi. Eri linjojen kommentoijat mainitsivat osatekijänä voittoon heidän kykynsä käyttää Neuvostoliiton varoja konkurssiin saakka.

Juuri tämä seikka korostaa, miten demokratian tehottomuudet tekivät siitä megapoliittisesti hallitsevan aikana, jolloin väkivallan tuotto kasvoi kirjaimellisesti räjähdysmäisesti. Massiiviset sotilasmenot – kaikkine hukkaan heitettyine resursseineen – edustavat selvästi alioptimaalista pääoman käyttöä yksityisen hyödyn nimissä. Aiemmin ehdotimme, että vaikka hyvinvointivaltiot olivat taloudellisesti tehokkaita verrattuna valtiollis-sosialistisiin järjestelmiin, ne ovat silti paljon tehottomampia varallisuuden luomisessa kuin laissez-faire-kolmiot, kuten Hong Kong. Ironista kyllä juuri tämä hyvinvointivaltion tehottomuus verrattuna vapaampaan markkinajärjestelmään teki siitä menestyvän teollisuuden megapoliittisissa olosuhteissa.

Miten demokratian aiheuttama tehottomuus sitten auttoi sen menestystä väkivallan aikakaudella? Näennäisen paradoksin ratkaiseminen edellyttää kahden asian tunnistamista:

1. Modernin suvereniteetin menestyksen ydin ei ollut varallisuuden luomisessa, vaan armeijan voiman rakentamisessa, joka pystyi käyttämään ylivoimaista väkivaltaa mitä tahansa muuta valtiota vastaan. Rahaa tarvittiin siihen, mutta pelkkä raha itsessään ei voita taistelua. Haasteena ei ollut luoda tehokkainta taloutta tai nopeinta talouskasvua, vaan järjestelmä, joka kykeni keräämään enemmän resursseja ja ohjaamaan ne sotavoimiin. Luonteeltaan sotilasmenoista koituvat rahalliset tuotot ovat hyvin pieniä tai niitä ei ole lainkaan.

2. Helpoin tapa hankkia lupa sijoittaa varoja toimintaan, jolla on vähän tai ei lainkaan suoraa rahallista tuottoa – kuten verojen maksamiseen – on pyytää lupa joltain muulta kuin varsinaiselta rahoittajalta. Yksi syy siihen, että hollantilaiset onnistuivat ostamaan Manhattanin 23 dollarin arvoisilla helmineuloilla, oli se, että juuri ne intiaanit, joille he tekivät tarjouksen, eivät omistaneet aluetta asianmukaisesti. Kuten markkinoinnin ammattilaiset sanovat, ‘getting to yes’ on paljon helpompaa tällaisissa olosuhteissa. Kuvitellaan esimerkiksi, että tämän kirjan kirjoittajina haluaisimme sinun maksavan kopion hinnan sijasta 40 prosenttia vuosituloistasi. Olisimme todennäköisemmin saaneet suostumuksen, jos olisimme kysyneet lupaa joltain muulta kuin sinulta. Vakuuttavampia olisimme vielä, jos pystyisimme turvautumaan useiden tuntemattomien ihmisten hyväksyntään. Voisimme järjestää tilapäisen vaalin, kuten H. L. Mencken kuvasi – ehkä vähemmän liioitellen kuin hän kuvitteli – ‘varhaisena varastettujen tavaroiden huutokauppana’. Ja tehdäksemme esimerkistä entistä uskottavamman, olisimme valmiit jakamaan osan sinulta keräämistämme varoista näille tuntemattomille sivustaseuraajille vastineeksi heidän tuestaan.

Tämä oli se rooli, johon moderni demokratian hyvinvointivaltio muotoutui. Se oli ylivoimainen järjestelmä teollisella aikakaudella juuri siksi, että se oli sekä tehokas että tehoton oikeissa kohdissa. Se yhdisti yksityisomistuksen tehokkuuden ja varallisuuden luomisen kannustimet mekanismiin, joka mahdollisti käytännössä rajoittamattoman pääsyn tähän varallisuuteen. Demokratia piti varallisuuden tuottajien taskut avoimina. Se menestyi sotilaallisesti aikana, jolloin väkivallan tuotto oli huipussaan, koska se teki asiakkaiden mahdollisuuksista rajoittaa hallituksen keräämiä veroja tai muita sotilaallisten resurssien rahoittamiskeinoja, kuten inflaatiota, varsin tehottomia.

Miksi asiakkaat eivät voineet dominoida

Ne, jotka modernina aikana maksoivat ‘suojelusta’, eivät kyenneet eväämään suvereenilta resursseja – edes yhteistoiminnassa – koska se olisi altistanut heidät toisten, mahdollisesti vihamielisempien valtioiden ylivoimalle. Tämä oli itsestään selvää kylmän sodan aikana. Asiakkaat eli veronmaksajat, jotka kantoivat suhteettoman suuren osan johtavien länsimaisten teollisuusvaltioiden hallituksen kustannuksista, eivät voineet kieltäytyä raskaista veroista. Muutoin he olisivat altistuneet täydelliselle takavarikoinnille Neuvostoliiton tai jonkin muun väkivaltaan turvautuvan aggressiivisen ryhmän toimesta.

Teollistuminen ja demokratia

Kun tarkastellaan pidempää aikaväliä, massademokratia voi osoittautua anakronismiksi, joka ei säily kauaa teollisen aikakauden päättymisen jälkeen. On totta, että massademokratia ja kansallisvaltio nousivat yhdessä Ranskan vallankumouksen myötä 1700‑luvun lopulla, todennäköisesti reaktiona reaalitulojen jyrkkään kasvuun. Tulot alkoivat nousta merkittävästi Länsi-Euroopassa noin vuonna 1750, osittain lämpimämpien säiden ansiosta. Tämä kehityskausi osui yksiin teknologisen innovaation kanssa, joka syrjäytti käsityöläisten pätevät työt laitteilla, joita pystyivät käyttämään epäammattilaiset – jopa naiset ja lapset. Uudet teolliset laitteet nostivat epäammattilaisten tuloja ja tasoittivat tulonjakoa.

Vallankumouksen keskeisin laukaisutekijä ei ehkä ollutkaan perinteinen ajatus ihmisten kapinoinnista parantuvien olojen myötä. Tärkeämpää saattoi olla se, että kun tulot nousivat riittävän korkealle, varhaismoderneissa valtioissa tuli lopulta käytännölliseksi ohittaa aiemmin neuvotellut yksityiset välikädet ja vaikutusvaltaiset magnaatit ja siirtyä ‘suoraan hallittuun’ järjestelmään, jossa kansallinen hallitus toimi suoraan yksittäisten kansalaisten kanssa: verottaen heitä yhä korkeammilla prosenteilla sekä vaatimalla huonosti korvattua sotilaspalvelusta erilaisten etujen vastineeksi.¹²

¹² Tilly, op. cit., s. 96–126.

¹³ Ibid., s. 130.

Koska nousevalla keskiluokalla oli pian tarpeeksi rahaa verotukseen, ei enää ollut yhtä välttämätöntä kuin aiemmin, että hallitsijat neuvottelivat vaikutusvaltaisten maanomistajien tai suurten kauppiaiden kanssa. Historioitsija Charles Tillyn mukaan nämä ryhmät olivat ‘tilassa estää voimakkaan valtion muodostuminen’, joka ‘kaapaisi heidän varansa ja rajoittaisi heidän liiketoimintaansa.’¹³ On helppo ymmärtää, miksi hallitukset onnistuivat paremmin keräämään resursseja, kun ne kohtelivat miljoonia kansalaisia yksilöinä sen sijaan, että niiden olisi täytynyt neuvotella suhteellisen harvojen herrojen, herttuoiden, kreivien, piispojen, sopimuspalkkasotureiden, vapaiden kaupunkien ja muiden osavaltaisten yksiköiden kanssa, joiden kanssa Euroopan valtioiden hallitsijoiden oli ennen 1700‑luvun puoliväliä pakko neuvotella.

Nousevat reaalitulot mahdollistivat hallituksille strategian, jossa entistä enemmän resursseja saatiin niiden hallintaan. Vähäiset summat, jotka miljoonilta perittiin veroina, tuottivat lopulta enemmän tuloja kuin muutama vaikutusvaltaisen henkilön maksama suurempi summa. Lisäksi monien kanssa on huomattavasti helpompi toimia kuin harvojen, jotka eivät yleensä mielellään luovuta rahojaan ja pystyvät tehokkaammin vastustamaan.

Loppujen lopuksi tyypillisellä maanviljelijällä, pienkauppiaalla tai työntekijällä oli vain vähän resursseja verrattuna itse valtioon. Tavallisen yksityishenkilön ei olisi ollut edes teoriassa mahdollista neuvotella valtion kanssa veronkevennyksistä tai vastustaa sen politiikkaa, joka uhkasi hänen etujaan – ainakaan Ranskan vallankumousta edeltävänä aikana Länsi-Euroopassa. Vahvat yksityiset suurmiehet olivat toimineet näin vuosisatojen ajan ja jatkoivat toimintaansa. He vastustivat ja neuvottelivat hallitsijoiden kanssa tehokkaasti, rajoittaen näiden kykyä kaapata heidän resurssejaan.

‘Sotaan lähteminen nopeutti siirtymistä epäsuorasta hallinnosta suoraan hallintaan. Melkein mikään sotaa käyvä valtio ei huomaa, ettei se pysty kattamaan ponnistelujaan sekä aiemmin kertyneillä varoillaan että nykyisillä tuloillaan. Melkein kaikki sotaa käyvät valtiot lainaavat laajasti, nostavat veroja ja ottavat taistelun keinot – miehet mukaan lukien – epäröiviltä kansalaisilta, joilla on muita käyttötarkoituksia resursseilleen.’¹⁴ – CHARLES TILLY

¹⁴ Ibid., s. 110.

Puolan esimerkki 1700‑luvun puolivälistä havainnollistaa tätä täydellisesti. Vuonna 1760 Puolan kansallisarmeijassa oli kahdeksantoista tuhatta sotilasta. Tämä määrä oli mitätön verrattuna naapurivaltojen, kuten Itävallan, Preussin ja Venäjän, armeijoihin, joista vähintään yksi pystyi ylläpitämään säännöllistä 100 000 sotilaan armeijaa. Itse asiassa Puolan kansallisarmeija vuonna 1760 oli pieni jopa verrattuna Puolan aateliston yhdistettyihin joukkoihin, joiden vahvuus oli kolmekymmentä tuhatta miestä.¹⁵

¹⁵ Tämä esimerkki ‘ibid.’-viitteestä, s. 139.

Jos Puolan kuningas olisi voinut olla suoraan vuorovaikutuksessa miljoonien yksittäisten puolalaisten kanssa ja verottaa heitä itse, sen sijaan että hänen olisi täytynyt hankkia resursseja epäsuorasti vaikutusvaltaisten puolalaismagnattien avulla, on kiistatonta, että Puolan keskushallinto olisi kyennyt keräämään merkittävästi enemmän tuloja ja siten rahoittamaan suuremman armeijan.

Tavallisia ihmisiä vastaan, jotka eivät pystyneet toimimaan yhdessä miljoonien muiden kansalaisten kanssa, keskusviranomaiset osoittautuivat kaikkialla lähes voittamattomiksi. Vuonna 1760 Puolan kuninkaalla ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta verottaa kansalaisiaan suoraan, vaan hänen oli turvauduttava herroihin, varakkaisiin kauppiaisiin ja muihin merkittäviin henkilöihin, jotka muodostivat pienen ja yhtenäisen ryhmän. He pystyivät toimimaan yhdessä estääkseen kuningasta ottamasta heidän resurssejaan ilman lupaa. Koska puolalaisella aatelistolla oli huomattavasti enemmän joukkoja kuin kuninkaalla, hän ei voinut vaatia enempää.

Kävi ilmi, että sotilaallinen haitta, jonka aiheutti kyvyttömyys kiertää varakkaiden ja vaikutusvaltaisten ryhmien asettamia esteitä resurssien keräämisessä, oli ratkaiseva Väkivallan aikakaudella. Muutamassa vuodessa Puola lakkasi olemasta itsenäinen valtio, kun sen valtasivat Itävalta, Preussi ja Venäjä – kolme maata, joiden armeijat olivat moninkertaisesti suuremmat kuin Puolan pieni joukko. Kussakin näistä maista hallitsijat löysivät tavat ohittaa varakkaiden kauppiaiden ja aateliston kyky rajoittaa heidän resurssiensa riistämistä.

Ranskan vallankumouksen jälkeen

Ranskan vallankumous johti vieläkin suurempaan armeijoiden kokojen kasvuun, mikä osoitti demokraattisen strategian voiman väkivallan tuottojen laajentuessa. Vallankumouksen jälkeen solmitut sopimukset merkitsivät ennennäkemättömän laajaa vähemmistöjen elämään puoltavaa osallistumista vastineeksi siitä, että tavalliset kansalaiset osallistuivat sotiin palkkasotilaiden sijaan ja maksoivat kasvavan verotaakan nousevista tuloistaan.

Kuten Tilly sanoi,

Valtion vaikutusalue laajeni paljon sen sotilaallista ydintä pidemmälle, ja kansalaiset alkoivat vaatia siltä laajasti suojaa, oikeudenmukaista tuomioistuinjärjestelmää, tuotantoa ja jakelua. Kun kansalliset lainsäädäntöelimet laajensivat toimivaltaansa verotuksen hyväksynnän tuolle puolen, ne joutuivat vaatimusten kohteeksi kaikkien hyvin organisoituneiden ryhmien taholta, joiden etuihin valtio vaikutti tai saattoi vaikuttaa. Suora hallinto ja massapohjainen kansallinen politiikka kehittyivät rinnakkain ja vahvistivat toisiaan voimakkaasti.¹⁶

¹⁶ Ibid., s. 115.

Sama logiikka, joka päti 1700-luvulla, pysyi voimassa aina vuoteen 1989 asti, jolloin Berliinin muuri kaatui. Teollistumisen edetessä vähemmän ammattitaitoa vaativien töiden palkat nousivat jatkuvasti, minkä seurauksena massademokratiasta tuli entistä tehokkaampi tapa optimoida resurssien hyödyntämistä. Tämän seurauksena hallituksen vaatimukset kasvoivat, lisäten keskimääräisessä teollisuusmaassa vuosituloihin kohdistuvia vaatimuksia noin 0,5 prosentilla koko 1900-luvun ajan.

Ennen vuotta 1989 demokratia nousi teollisessa aikakaudessa sotilaallisesti tehokkaimmaksi hallintomuodoksi juuri siksi, että se teki valtion resurssien haltuunoton rajaamisesta vaikeaa tai lähes mahdotonta. Antelias hyvinvointietujen tarjoaminen kaikille houkutteli enemmistön äänestäjistä käytännössä hallituksen työntekijöiksi. Tämä muodostui johtavaksi poliittiseksi piirteeksi kaikissa johtavissa teollisuusmaissa, sillä äänestäjät olivat heikossa asemassa valvoessaan hallitusta suojelupalveluiden asiakkaina. He eivät ainoastaan kohdanneet kommunististen järjestelmien aggressiivista uhkaa, jotka pystyivät tuottamaan valtavia resursseja sotilaallisiin tarkoituksiin, koska valtio hallitsi koko taloutta, vaan todellista veronmaksajien kontrollia hallituksen toiminnassa oli toisestakin syystä käytännössä mahdotonta.

Miljoonat tavalliset kansalaiset eivät pysty toimimaan tehokkaasti yhdessä suojellakseen omia etujaan. Yhteistyön esteet ovat korkeat, ja yksittäisen henkilön saama hyöty ryhmän yhteisten etujen puolustamisesta on minimaalinen, minkä seurauksena miljoonat tavalliset kansalaiset eivät onnistu yhtä hyvin pidättelemään varallisuuttaan hallitukselta kuin pienemmät, parempien kannustimien omaavat ryhmät.

Muut tekijät säilyvät samoina, niin odottaisitkin, että massademokratiassa hallitus ottaa haltuunsa suuremman osan kokonaisresursseista kuin oligarkiassa tai järjestelmässä, jossa suvereniteetti on hajautunutta ja suurmiehet käyttävät sotilaallista valtaansa ja mobilisoivat omia armeijoitaan – kuten se tapahtui kaikkialla varhaisessa modernissa Euroopassa ennen 1700-lukua.

Näin ollen yksi ratkaiseva, vaikka harvoin tutkittu syy länsimaiden demokratian kasvuun on neuvottelukustannusten suhteellinen merkitys aikana, jolloin väkivallan tuotto kasvoi. Resurssien kerääminen harvoilta oli aina kalliimpaa kuin monilta.

Suhteellisen pieni, eliittinen rikkaiden ryhmä edustaa yhtenäisempää ja tehokkaampaa kokonaisuutta kuin suuri kansalaisten joukko. Pienellä ryhmällä on vahvemmat kannustimet toimia yhdessä, ja se on lähes väistämättä tehokkaampi suojelemaan etujaan kuin massaryhmä¹⁷. Ja vaikka useimmat ryhmän jäsenet päättäisivät olla osallistumatta yhteiseen toimintaan, muutamat rikkaat saattavat kyetä käyttämään riittävästi resursseja asian hoitamiseksi.

¹⁷ Katso Mancur Olson, The Logic of Collective Action (Cambridge: Harvard University Press, 1965).

Demokraattisen päätöksenteon myötä valtio pystyi käyttämään valtaa paljon kokonaisemmin miljoonien ihmisten yli, joiden on ollut vaikea toimia kollektiivisesti omaksi edukseen, kuin se kykenee vaikuttamaan pienempään ryhmään, joka pystyy helpommin ylittämään keskittyneiden etujen puolustamisen organisatoriset haasteet. Demokratialla oli vieläkin vakuuttavampi etu: se loi legitimisoivan päätössäännön, joka salli valtion hyödyntää varakkaiden resursseja ilman, että heidän suostumustaan tarvittiin suoraan. Lyhyesti sanottuna demokratia päätösmekanismina oli erinomaisesti sovitettu teollisajan megapoliittisiin olosuhteisiin. Se täydensi valtiota, sillä se mahdollisti sotilaallisen voiman keskittymisen niiden käsiin, jotka sitä johtivat, aikana jolloin käytettävän voiman määrä oli tärkeämpää kuin sen mobilisointitehokkuus.

Tämä osoitettiin ratkaisevasti Ranskan vallankumouksessa, joka kasvatti sotilaallisen voiman määrää taistelukentällä. Sen jälkeen kilpailukykyisillä valtioilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin yhtenäistää toimintansa samankaltaiseksi, jolloin legitimiteetti sidottiin lopulta demokraattiseen päätöksentekoon. Yhteenvetona voidaan todeta, että demokraattinen valtio menestyi viimeisten kahden vuosisadan aikana näistä piilossa olleista syistä:

1. Väkivallan tuottamat hyödyt kasvoivat, mikä teki voiman suuruudesta tärkeämmän hallintaperiaatteen kuin tehokkuudesta.

2. Tulot kasvoivat selvästi perustarpeiden yläpuolelle, mikä mahdollisti valtiolle suurten resurssimäärien keräämisen ilman, että sen tarvitsi neuvotella vastustavien vaikutusvaltaisten aatelisten kanssa.

3. Demokratia osoittautui riittävän yhteensopivaksi vapaiden markkinoiden kanssa, mikä puolestaan edesauttoi kasvavan varallisuuden tuottamista.

4. Demokratia helpotti hallitusta ajautumaan sen ‘työntekijöiden’ valtaan, mikä varmisti, että menojen, myös sotamenojen, leikkaaminen olisi vaikeaa.

5. Demokratia päätöksentekoperiaatteena osoittautui tehokkaaksi vastalääkkeeksi varakkaiden halulle toimia yhdessä rajoittaakseen valtioiden mahdollisuuksia verottaa tai muuten suojella omaisuuttaan hyökkäyksiltä.

Demokratiasta tuli sotilaallisesti voittava strategia, koska sen avulla valtioon voitiin keskittää enemmän resursseja. Verrattuna muihin suvereniteetin muotoihin, joiden laillisuus perustui muihin periaatteisiin – kuten feodaaliseen verotukseen, kuninkaiden jumalalliseen oikeuteen, yritysten uskonnolliseen velvollisuuteen tai rikkaiden vapaaehtoisiin lahjoituksiin – massademokratia osoittautui sotilaallisesti tehokkaimmaksi, sillä se oli varmin keino kerätä resursseja teollisessa taloudessa.

‘Kansa, kulttuurisesti määritelty yhteisö, on moderniuden korkein symbolinen arvo; sille on annettu lähes pyhät ominaisuudet, joita vain uskonto voi vastata. Itse asiassa tämä lähes pyhä luonne saa juurensa uskonnosta. Käytännössä kansasta on tullut joko moderni, maallinen uskonnon korvike tai sen voimakkain liittolainen. Nykyajan aikana kansakunnan tuottamia yhteisöllisiä tunteita arvostetaan suuresti ja niitä pidetään ryhmälojaalisuuden perustana… Että moderni valtio usein hyötyisi tästä, ei pitäisi yllättää ottaen huomioon sen ylimmän tason valta.’¹⁸ - JOSEPH R. LLOBERA

¹⁸ Josep R. Llobera, The God of Modernity: The Development of Nationalism in Western Europe (Oxford: Berg Publishers, 1994), s. ix–x.

7.5 Nationalismi

Samoin voidaan sanoa nationalismista, josta tuli massademokratian luonnollinen jatkumo. Valtioissa, jotka osasivat hyödyntää nationalismia, havaittiin mahdollisuuksia mobilisoida suurempia armeijoita pienemmin kustannuksin. Nationalismi oli keksintö, joka mahdollisti valtion sotilaallisen vaikuttavuuden mittakaavan kasvattamisen. Kuten itse politiikka, myös nationalismi on suurelta osin moderni ilmiö. Sosiologi Joseph Llobera on rikkaasti dokumentoidussa kirjassaan nationalismin noususta osoittanut, että kansa on kuvitteellinen yhteisö, joka syntyi suurelta osin tapana mobilisoida valtion valtaa Ranskan vallankumouksen aikana. Kuten hän toteaa: ‘Nykyajan merkityksessä kansallinen tietoisuus on ollut olemassa vasta Ranskan vallankumouksesta lähtien, siitä ajasta, jolloin vuonna 1789 Perustajankokous rinnastui Ranskan kansaan.’¹⁹

¹⁹ Sama lähde, s. xiii.

Nationalismi helpotti vallan mobilisointia ja suurten ihmisjoukkojen hallintaa. Valtiot muotoutuivat korostamalla niitä yhteisiä piirteitä, joita ihmiset jakoivat – erityisesti puhuttavaa kieltä – mikä mahdollisti hallinnon ilman välikäsien puuttumista. Tämä yksinkertaisti byrokraattisia tehtäviä: määräykset, jotka julkistetaan yhdellä kielellä, voidaan toimeenpanna nopeammin ja selkeämmin kuin monet eri kielille käännettävät. Nationalismi pyrki siis laskemaan suurten alueiden hallinnollisia kustannuksia. Ennen nationalismin aikaa moderni valtio tarvitsi avukseen herroja, herttuoja, kreivejä, piispoja, vapaita kaupunkeja sekä muita yritys- ja etnilliselle yhteisölle tyypillisiä välikäsiä – veronkiskojista sotilasurakoitsijoihin ja palkkasotureihin – kerätäkseen tuloja, kasvattaakseen armeijoitaan ja hoitaakseen muita hallinnollisia tehtäviä.

Nationalismi laski myös ratkaisevasti sotilashenkilöstön mobilisointikustannuksia kannustamalla ryhmäidentifikaatioon valtion etujen kanssa. Ryhmäyhteyden hyödyntäminen valtion hyväksi toi niin huomattavan edun, että useimmat valtiot – jopa väitetysti internationalistinen Neuvostoliitto – yhtenäistyivät nationalismin täydentävänä ideologiana.

Pidemmässä perspektiivissä nationalismikin on yhtä lailla poikkeama kuin valtio itse. Kuten historioitsija William McNeill on dokumentoinut, polyetniset suvereniteetit olivat aiemmin tavallisia.²⁰

²⁰ Katso William McNeill, Polyethnicity and National Unity in World History (Toronto: University of Toronto Press, 1986).

²¹ Sama lähde, s. 7.

McNeillin sanoin, ‘Ajatus siitä, että hallituksella olisi oikeus hallita ainoastaan yhden etnisen ryhmän kansalaisia, alkoi kehittyä Länsi-Euroopassa keskiajan loppua kohti.’²¹ Yksi varhaisista nationalistisista entiteeteistä oli Preussin liitto (Preussischer Bund), joka muodostettiin vuonna 1440 vastustamaan Teutonisen ritarikunnan vallankäyttöä. Joitakin ritarikunnan ominaisuuksia on aiemmin korostettu radikaalina esimerkkinä suvereniteetista, joka erosi kansallisvaltiosta. Teutoninen ritarikunta oli eräänlainen annettu yhdistys, jonka jäsenistä melkein kukaan ei ollut syntyjään Preussiassa. Sen päämaja siirtyi useaan otteeseen Bremestä ja Lübeckistä Jerusalemiin, Akreen, Venetsiaan ja edelleen Marienbergiin Vistulan varrella. Eräänä aikana se hallitsi Burzenlandin aluetta Transilvaniassa. Ei siis ole yllättävää, että näin valtioista poikkeava suvereniteetti synnytti varhaisen yrityksen mobilisoida kansallistunnetta vallan järjestämisen välineeksi. Osoituksena siitä, kuinka erilainen varhainen nationalismi oli myöhempiin muotoihin verrattuna, saksankieliset Preussin liiton aateliset vetosivat Puolan kuninkaaseen alistaakseen Preussin Puolan hallintaan – lähinnä siksi, että jo silloin Puolan kuningas oli suhteellisen heikko monarkki, jonka ei odotettu hallitsevan yhtä ankarasti kuin Teutoninen ritarikunta.

Varhaisissa ilmentymissään nationalismi esiintyi juuri ennen ruuti- ja pölyvallankumousta. Se kehittyi varhaismodernin valtion mukana ja saavutti merkittävän harppauksen Ranskan vallankumouksen aikana. Uskomme, että nationalismin voima on jo alkanut hiipua. Se todennäköisesti saavutti huippunsa Woodrow Wilsonin yrityksessä antaa jokaiselle Euroopan etniselle ryhmälle oma valtionsa ensimmäisen maailmansodan lopulla. Nykyisin se on reaktionäärinen voima, joka leimahtaa paikoissa, joissa tulot ovat laskeneet ja näkymät synkentyneet, kuten esimerkiksi Serbiassa.

Kuten tulemme myöhemmin näkemään, odotamme nationalismin muodostuvan merkittäväksi yhdistäväksi teemaksi vähän koulutettujen ihmisten joukossa, jotka kokevat nostalgiaa pakotetun järjestelyn ajoista, kun hyvinvointivaltio romahtaa länsimaisissa demokratioissa. Et ole vielä nähnyt kaikkea. Useimpien länsimaalaisten silmissä kommunismin kuoleman vaikutukset ovat olleet suhteellisen lieviä. Olet nähnyt sotilasmenojen laskua, alumiinin hinnan jyrkkää pudotusta ja uuden lähteen jääkiekkoilijoiden hankkimista NHL:lle. Se on hyvä uutinen – uutinen, josta suurin osa 1900-luvulla täysi-ikäisiksi varttuneista voi olla mielissään, erityisesti jos he ovat jääkiekon ystäviä. Suurin osa niistä uutisista, jotka osoittautuvat vähemmän suosituiksi, on vielä edessä.

Teollisajan myötä megapoliittiset olosuhteet, joita demokratia aikoinaan toteutti, ovat nopeasti katoamassa. Siksi on epävarmaa, säilyvätkö massademokratia ja hyvinvointivaltio pitkään informaatiokauden uusissa megapoliittisissa olosuhteissa.

‘Kongressi ei ollut demokratian temppeli, vaan lainvaihdon kauppapaikka.’ - ALBERTO FUJIMORI, presidentti of Peru

Niinpä tulevaisuuden historioitsijat saattavat raportoida, että olemme jo nähneet ensimmäisen postmodernin vallankaappauksen – Perun kongressin uskomattoman sulkemisen vuonna 1993. Tämä ei todellakaan ollut tapahtuma, joka olisi herättänyt suurta suopeutta johtavissa teollisissa demokratioissa. Se saattaa kuitenkin ajan kuluessa osoittautua merkittävämmäksi kuin perinteiset analyytikot uskovat. Harvat, jotka ovat siitä ajatelleet, pitävät sitä vain yhtenä vallankaappauksena muiden joukossa, jollaisia Latinalaisen Amerikan historiassa on nähty ärsyttävällä toistolla. Me puolestaan näemme sen ehkä ensimmäisenä askeleena hallintomuodon delegitimoinnissa, kun sen välitön megapoliittinen merkitys on alkanut hälvetä informaatiokaudella. Fujimorin kongressin sulkeminen on oire poliittisten lupausten lopullisesta arvonmenetyksestä. Sama kohtalo voi odottaa myös muita parlamentteja, jos niiden saama luottamus kuluu loppuun.

Teknologian muutos, joka rapauttaa teollisuutta, on juurruttanut monien maiden hallitukset järjestelmiin, jotka eivät enää toimi tai toimivat huonosti. Erityisesti lainsäätäjät näyttävät yhä toimintakyvyttömämmiltä. He säätävät lakeja, jotka olisivat voineet olla vain hölmöjä vielä viisikymmentä vuotta sitten, mutta ovat nyt vaarallisia. Tämä kävi erityisen selvästi ilmi Perussa, jossa valtion sisäinen suvereniteetti oli lähes romahtanut vuoteen 1993 mennessä.

‘Hyökkäykset, sieppaukset, raiskaukset ja murhat ovat kulkeneet käsi kädessä yhä aggressiivisempien ajo- ja liikennekäyttäytymismallien sekä turvattomien katujen kanssa. Poliisi on vähitellen menettänyt kontrollin tilanteesta, ja jotkut sen jäsenet ovat joutuneet skandaalien keskelle ja kehittyneet kokeneiksi rikollisiksi… Ihmiset ovat vähitellen totutelleet elämään lain ulkopuolella. Varkaudet, laittomat takavarikoinnit ja tehtaiden kaappaukset ovat tulleet jokapäiväisiksi ilmiöiksi.’²² - HERNANDO DE SOTO

²² Hernando de Soto, The Other Path (New York: Harper & Row, 1989).

Peru raunioina

Eräässä mielessä Peru ei enää vuonna 1993 ollut moderni kansallisvaltio. Sillä oli yhä lippu ja armeija, mutta suurin osa sen instituutioista oli raunioina. Jopa vankilat olivat vankien hallussa. Tähän hajaantumiseen vaikutti moni syy, mutta useimmat asiantuntijoiden selitykset eivät tavoittaneet ytimen ongelmaa. Peru oli varhain teknologisen muutoksen uhri, joka teki suljetuista talouksista toimimattomia ja heikensi keskusvallan auktoriteettia kaikkialla. Nämä megapoliittiset paineet pahentuivat, sillä päätöksentekoelimet, kuten Perun kongressi, kasasivat vääristyneiden kannustimien vuoksi juuri niitä ongelmia, jotka niiden oli pakko ratkaista.

Perun edustuksellinen demokratia oli kuin ladatut nopat. Se oli tehokas väline valtion suurentamiseen. Kun uudet olosuhteet kuitenkin edellyttivät vallan delegoimista, ne sisäiset vinoumat, jotka olivat tehneet demokratiasta toimivan vanhoissa megapoliittisissa olosuhteissa, muuttuivat yhä kestämättömämmiksi. Kongressin hyväksymät lait tuhosivat nopeasti kaiken arvopohjan ja kunnioituksen lakia kohtaan. Kuten de Soto kiteytti teoksessaan The Other Path, ‘Pienet eturyhmät riitelevät keskenään, aiheuttavat konkurssitilanteita, sekoittavat virkamiehiä. Hallitukset jakavat etuoikeuksia. Lain avulla annetaan ja poistetaan paljon enemmän kuin moraali sallii.’ ²³

²³ Ibid.

Sellaisella kongressilla kuin Perussa, joka oli kokonaan alistunut erityisryhmien eduille, oli yhtä vähäinen moraalinen oikeutus kuin rosvojoukolla, joka kauppaa varastettua omaisuutta huutokaupassa. Se teki vapaasta markkinataloudesta laittoman ja teki laista samalla naurettavan.

Kuten de Soto kirjoittaa Fujimorin aikaisesta ajasta:

Täydellinen päämäärien ja keinojen kumoaminen on kääntänyt perulaisen yhteiskunnan elämän ylösalaisin siihen pisteeseen, että on tekoja, jotka, vaikka virallisesti rikollisina, eivät enää herätä kollektiivisessa tiedostuksessa tuomitsemista. Esimerkiksi salakuljetus on tästä yksi tapaus. Kaikki, aristokraattisesta naisesta nöyrimmin mieheen, hankkivat salakuljetettuja tavaroita. Kenelläkään ei ole niukkuutta siinä; päinvastoin, sitä pidetään eräänlaisena haasteena yksilölliselle kekseliäisyydelle tai kostonaan valtiota vastaan. Tämä väkivallan ja rikollisuuden tunkeutuminen jokapäiväiseen elämään on kulkenut käsi kädessä kasvavan köyhyyden ja puutteen kanssa. Yleisesti ottaen perulaisten todellinen keskitulo on laskenut tasaisesti viimeisten kymmenen vuoden aikana ja on nyt 20 vuotta sitten ollut sen tasolla.²⁴

²⁴ Ibid., p. 6.

De Soto kuvaili sitä, kuinka groteskin oikeusjärjestelmän hylkääminen mustalle markkinalle, joka oli jo alkanut ennen Fujimorin päätöstä lukita kongressi, oli ‘näkymätön vallankumous.’

Me olemme myönteisiä vapaakaupan eduista, mutta paljon vähemmän myönteisiä siinä lupauksessa, että yhteiskunta, jossa laki on yhtä rappeutunutta kuin raha, olisi mahdollista. Maailma, jonka de Soto kuvaili Perussa ennen vuotta 1993, oli Clockwork Orange –maailma, jossa liian keskitetyt ja toimimattomat valtion instituutiot kirjaimellisesti tuhosivat kansalaisyhteiskuntaa.

Juuri tätä Fujimori aikoi muuttaa. Hän oli onnistunut leikkaamaan inflaatiota lopettamalla rahapainatuksen. Hän onnistui myös irtisanomaan viisikymmentä tuhatta valtion työntekijää ja vähentämään joidenkin tukien määrää. Hän oli ottanut askeleen kohti budjetin tasapainottamista. Hänen uudistusohjelmansa sisälsi laajat suunnitelmat vapaiden markkinoiden luomiseksi ja teollisuuden yksityistämiseksi. Kuitenkin, kuten entisessä Neuvostoliitossa, suurin osa Fujimorin uudistuksen tärkeistä elementeistä odotti vielä hyväksyntää vuonna 1993 – mukaan lukien ensimmäinen suuri yksityistämiskierros, joka koski valtion pankkeja, kaivosyhtiöitä ja utiliteetteja. Sen sijaan, että nämä välttämättömät ehdotukset olisi toimeenpantu, Perun kongressi, aivan kuten Moskovassa Yeltsinin uudistuksia haastanut venäläinen kongressi, pyrki palaamaan menneeseen. Heidän suunnitelmansa oli palauttaa tuet tyhjältä valtion kassasta, kasvattaa palkkalistaa ja suojella kaikkia vakiintuneita etuja – erityisesti byrokratiaa – juuri niin kuin voisi odottaa työntekijöidensä hallitsemalta hallitukselta.

Fujimori väitti, että Perun kongressi laiskottelisi ja olisi korruptoitunutta, mikä lähes kaikkien mielestä piti paikkansa. Hän lisäsi, että kongressin laiskuus ja korruptio estivät Perun romahtaneen talouden uudistamista ja vaikeuttivat väkivaltaisten huumeterroristien sekä nihilististen Sendero Luminoso (Shining Path) –gerillojen hyökkäyksen torjumista.

70 prosentin ratkaisu

Fujimori sulki siis kongressin – teko, joka saattoi viitata siihen, että hän oli autoritäärinen kuten moni varhaisempi latinamerikkalainen johtaja. Mutta me ajattelimme, ja totesimme silloin, että Fujimori oli osannut oikein tunnistaa perimmäisen esteen uudistukselle. Amerikan toimituskirjoittajien ja valtiollisen osaston virkamiesten ylenpalttiset, viralliset kehuraportit Perun kongressista eivät vastanneet perulaisten omaa mielipidettä. Pohjoisamerikkalaiset jatkoivat ikään kuin Perun kongressi olisi vapauden ja sivistyksen ruumiillistuma, kun perulaiset taas hurraavat. Presidentti Fujimorin suosio nousi yli 70 prosenttiin, kun hän lähetti kongressin kotiin. Myöhemmin hänet valittiin toiselle kaudelle murskavoitolla. Useimpien kansalaisten mielestä lainsäädäntöelin näyttäytyi enemmänkin heidän hyvinvointinsa esteenä kuin heidän oikeuksiensa ilmentymänä. Vuonna 1994 Perun reaalinen talouskasvu nousi 12,9 prosenttiin – planeetan korkeimmaksi.

Poliittisten lupauksien deflaatio

Koimme Perun kaaoksen enemmänkin merkkinä laajemman siirtymäkriisin alkuvaiheesta kuin paluuna menneisyyden diktatuureihin. Voit odottaa näkeväsi huonon hallinnon kriisejä monissa maissa, kun poliittiset lupaukset paisuvat ja hallitukset kuluttavat luottokykynsä loppuun. Lopulta on aika syntyä uusille institutionaalisille muodoille, jotka pystyvät turvaamaan vapauden uusissa teknologisissa olosuhteissa samalla kun ne ilmentävät ja elävöittävät kaikkien kansalaisten yhteisiä etuja.

Vain harvat ovat pysähtyneet pohtimaan, kuinka joidenkin teollishallinnon instituutioiden ja postteollisen yhteiskunnan megapolitiikka voivat olla yhteensopimattomia. Riippumatta siitä, tunnustetaanko nämä ristiriidat avoimesti vai eivät, niiden seuraukset tulevat yhä ilmeisemmiksi, kun poliittisten epäonnistumisten esimerkit kasaantuvat ympäri maailmaa. Modernin ajan hallintoinstituutiot heijastavat vuosisatojen takaisia megapoliittisia olosuhteita. Informaatioaika sitä vastoin vaatii uudenlaisia edustuksen mekanismeja, jotta krooninen toimimattomuus ja jopa yhteiskunnallinen romahdus voidaan välttää.

Kun Berliinin muuri kaatui vuonna 1989, se ei ainoastaan merkinnyt kylmän sodan loppua, vaan toimi myös ulkoisena merkkinä hiljaisesta maanjäristyksestä maailman valtarakenteiden perustoiminnoissa. Samalla päättyi pitkään jatkunut väkivallan tuoton nousukausi. Kommunismin romahtaminen, jonka ennustimme jo vuonna 1987 teoksessamme Blood in the Streets ja vielä aiemmin kuukausittaisessa uutiskirjeessämme Strategic Investment, ei ollut pelkästään ideologian hylkäämistä. Se oli ulkoinen merkki merkittävästä kehityssuunnasta väkivallan historiassa viimeisten viiden vuosisadan aikana. Jos analyysimme pitää paikkansa, yhteiskunnan on järjestäydyttävä uudelleen heijastamaan väkivallan käytön kasvavia mittakaavaongelmia. Ne rajat, joiden sisällä tulevaisuuden on sijaittava, on nyt määritelty uudelleen.