2  Megapoliittiset muutokset historiallisesta näkökulmasta

‘Historiassa, aivan kuten luonnossakin, syntymä ja kuolema ovat tasaveroisessa tasapainossa.’ – JOHAN HUIZINGA¹

¹ Huizinga, op. cit., p.7.

2.1 Modernin maailman hiipuminen

Mielestämme olemme todistamassa Modernin ajan hiipumista. Tähän kehityskulkuun liittyy armoton, mutta usein huomaamaton logiikka. Paljon enemmän kuin yleisesti ymmärrämme – enemmän kuin mitä CNN ja sanomalehdet kertovat – tuleva vuosituhat ei enää ole ‘moderni’. Emme näin sano väittääksemme, että meitä odottaisi välttämättä raaka tai taantumuksellinen tulevaisuus, vaikka sekin on mahdollinen, vaan haluamme korostaa, että historiaan avautuva uusi aikakausi eroaa laadultaan siitä, mihin me synnyimme.

Jotakin uutta on tulossa. Aivan kuten maanviljelysyhteiskunnat erosivat keräily- ja metsästyskansoista ja teollisuusyhteiskunnat poikkesivat jyrkästi feodaalisista tai pienviljelyyn perustuvista maataloussysteemeistä, niin tuleva uusi maailma merkitsee radikaalia muutosta verrattuna aiemmin koettuun.

Uudella vuosituhannella taloudellinen ja poliittinen elämä ei enää muodostu jättimäisiksi, kansallisvaltion hallinnan alaisiksi kokonaisuuksiksi, kuten modernin ajan vuosisatoilla tapahtui. Se sivilisaatio, joka aikoinaan antoi teille maailmansodat, liukuhihnatuotannon, sosiaaliturvan, tuloveron, deodorantin ja leivänpaahtimet, on nyt murroksessa – vaikka deodorantti ja leivänpaahdin saattaisivat säilyä, muut eivät. Kansallisvaltiolla on jäljellä enää tulevaisuus, jonka mittakaava on vuosia tai jopa päiviä, ei enää vuosisatoja tai vuosikymmeniä, kuten ennen.

Hallitukset ovat jo menettäneet merkittävän osan kyvystään säädellä ja pakottaa. Kommunismin romahdus merkitsi pitkän, lähes viisisataisen aikakauden päättymistä, jolloin valtava kyky kerätä voimaa siivitti valtioiden järjestäytymistä – aikana, jolloin väkivallan perusteella saadut edut olivat korkealla ja jatkuvassa kasvussa. Näin ei enää ole. Maailmanhistoriallisten mittakaavojen suunnassa tapahtuva siirtymä on jo käynnissä. Ehkä tulevaisuuden Gibbon, joka seuraa entisen Modernin ajan kuihtumista seuraavalla vuosituhannella, tulee väittämään, että moderni aika päättyi jo, kun luitte tätä kirjaa. Hän saattaa jälkikäteen todeta, kuten mekin, että se lopetui Berliinin muurin romahtamiseen vuonna 1989 – tai Neuvostoliiton tuhoon vuonna 1991. Kumpikin ajankohta voi nousta merkkipaaluksi sivilisaation kehityksen lopussa sille, mitä nykyään kutsumme Moderniksi ajaksi.

Ihmiskunnan kehityksen neljäs vaihe on tulossa, ja ehkä sen arvaamattomin ominaispiirre on juuri nimitys, jolla sitä aletaan kutsua. Kutsutaanko sitä ‘postmoderniksi’, ‘kyberyhteiskunnaksi’ tai ‘informaatioajaksi’? Vai keksivätkö tulevat ajattelijat aivan toisen nimen? Kukaan ei tiedä varmasti, millä käsitteellisellä ‘liimalla’ leimataan seuraava vaihe historian kaavassa.

Emme myöskään osaa varmuudella sanoa, ajatellaanko juuri päättymässä olevaa viisisataista jaksoa yhä ”modernina”. Jos tulevat historioitsijat ymmärtävät sananmuodostuksen logiikan, he eivät välttämättä enää käytä tätä termiä. Ehkä kuvailevampi nimitys olisi ”Valtion aika” tai ”Väkivallan aika”, mikä kuitenkin olisi ristiriidassa nykyisten historiallisen ajanjakson määritelmien kanssa. Oxford English Dictionaryn mukaan ”moderni” viittaa nykyaikaisiin tai viimeaikaisiin aikoihin, erotuksena kaukaisesta menneisyydestä – historiallisessa käytössä yleensä, kun vastakohtana pidetään antiikkia ja keskiaikaa, ajanjaksoa, joka seuraa Middle Ages -aikaa.²

² The Compact Edition of the Oxjord English Dictionary, vol. 1 (Oxford: Oxford University Press, 1971), p. 1828.

³ Michael Hicks, Bastard Feudalism (London: Longmans, 1995), p.1.

Länsimaiset ihmiset omaksuivat tietoisen käsityksen itsestään ”moderneina” vasta, kun he tajusivat keskiajan päättyneen. Ennen vuotta 1500 kukaan ei nähnyt feodaalisia vuosisatoja osana länsimaisen sivilisaation ”keskimmäistä” vaihetta. Itsetarkastelu osoitti, että jotta ajanjaksoa voisi luonnehtia ”keskiseksi” kahden muun historian vaiheen välissä, sen on täytynyt jo päättyä. Keskiajalla eläneet eivät voineet kuvitella itsensä sijoittuvan antiikin ja modernin sivilisaation väliin, ennen kuin heille valkeni, että sekä keskiaika oli ohi että keskiaikainen sivilisaatio oli eronnut dramaattisesti sekä antiikin että pimeämpien aikojen vaikutteista.³

Ihmiskulttuureilla on sokeita pisteitä. Meiltä puuttuvat sanat kuvaamaan perustavanlaatuisia, koko elämänkaaren kattavia muutoksia – erityisesti sellaisia, jotka tapahtuvat ympärillämme. Huolimatta Mooseksen ajoista lähtien koetuista dramaattisista mullistuksista vain harvat poikkeukselliset ajattelijat ovat vaivautuneet pohtimaan, miten sivilisaation siirtymät eri vaiheista etenevät käytännössä.

Mikä käynnistää nämä muutokset? Mitkä piirteet yhdistävät niitä? Mitkä mallit auttavat sinua havaitsemaan, milloin ne alkavat, ja ymmärtämään, milloin ne päättyvät? Milloin esimerkiksi Great Britain tai Yhdysvallat saavuttavat oman aikakausensa loppuvaiheen? Näihin kysymyksiin on vaikea löytää tavanomaisia vastauksia.

Ennustamisen tabu

Nykyjärjestelmän ulkopuolelle katsominen on kuin näyttämömies, joka yrittäisi käydä keskustelua fiktiivisen hahmon kanssa. Se rikkoo perinteiset normit, jotka auttavat järjestelmää pysymään toimintakykyisenä. Jokainen yhteiskuntajärjestys rakentaa avaintabuihinsa sen ajatuksen, että järjestelmän piirissä elävien ei kuulu pohtia sen loppua tai sitä, millaiset säännöt astuvat voimaan sen tilalle. Käytännössä mikä tahansa vallitseva järjestelmä tekeytyy viimeiseksi tai ainoaksi olemukseltaan – ei tietenkään suoraan sanottuna. Harva, joka on edes satunnaisesti selaillut historian oppikirjaa, uskoisi tätä oletusta, jos se esitettäisiin avoimesti. Tästä huolimatta juuri se normi hallitsee maailmaa. Jokainen yhteiskuntajärjestelmä, olipa se vahva tai epävakaa, esittää sääntönsä ikään kuin ne eivät koskaan loppuisi – ne näyttäytyvät kaiken kattavina, ehkä jopa ainoina mahdollisina. Perinteiset järjestelmät olettavat oman tapansa olevan ainoa tapa järjestää elämä. Taloudellisesti monimutkaisemmissa kulttuureissa, jotka myöntävät historian jatkuvuuden, vallanpitäjät sijoittavat usein itsensä historian huipulle: olipa kyseessä kiinalaiset mandariinit keisarin hovissa, marxilaisen nomenklatuurin edustajat Stalinin Kremlissä tai Washingtonin House of Representativesin edustajat, he joko kieltävät historian voiman kokonaan tai pitävät itseään sen huipulla, korkeammalla kuin edeltäjänsä – etujoukkona kaikkeen tulevaan.

Tähän ilmiöön vaikuttavat lähes väistämättömät seikat. Mitä ilmeisempää on, että järjestelmä on loppuvaiheessaan, sitä haluttomampia ihmiset ovat rikkomaan sen lakeja. Näin ollen mikä tahansa yhteiskunnallinen järjestelmä torjuu luontevasti näkemyksiä, jotka ennakoisivat sen omaa tuhoa. Tämä jo sinällään vaikuttaa siihen, että historian suuria murroskohtia harvoin tunnistetaan niiden tapahtuessa. Jos et tunne tulevaisuutta enempää, voit olla varma siitä, etteivät dramaattiset muutokset saa perinteistä hyväksyntää tai näkyvyyttä tavallisilta asiantuntijoilta.

Tavanomaisiin tietolähteisiin ei voi nojata saadakseen objektiivisen ja ajantasaisen varoituksen siitä, miten maailma muuttuu ja miksi. Jos haluat ymmärtää käynnissä olevan suuren muutoksen, sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin selvittää se itse.

Ilmeisen tuolla puolen

Tämä edellyttää katsetta, joka ulottuu ilmeisen pintaa syvemmälle. Historia osoittaa, että jopa kiistattomat ja jälkikäteen helppo tunnustettavat muutokset saatetaan sivuuttaa vuosikymmeniksi tai jopa vuosisadoiksi niiden tapahtumisen jälkeen. Ota esimerkiksi Rooman sortuminen. Se oli luultavasti kristillisen ajan ensimmäisen vuosituhannen merkittävin historiallinen käänne. Silti pitkään Rooman tuhon jälkeen jugurttimaisesti levitettiin julkisuudessa fiktiota siitä, että Rooma olisi edelleen olemassa – vähän samalla tavoin kuin Leninin palsamoitu ruumis. Ne, jotka luottivat virallisiin tiedotteisiin ja uutisraportteihin, eivät olisi saaneet tietää Rooman luhistumisesta ennen kuin tieto oli jo menettänyt merkityksensä.

Syitä tähän ei voi etsiä pelkästään antiikin maailman vajavaisista viestintäkeinoista. Tilanne olisi todennäköisesti ollut samanlainen, vaikka CNN olisi toiminut taianomaisesti ja lähettänyt videokuvaa syyskuussa vuoden 476 tapahtumista. Tuolloin Lännen viimeinen Rooman keisari, Romulus Augustulus, vangittiin Ravennassa ja pakotettiin eläkkeelle Campaniaan, jossa hän sai eläkettä. Vaikka Wolfe Blitzer olisi ollut paikalla mikrokameroineen vuonna 476, on epätodennäköistä, että kukaan olisi rohjennut kuvata ja koomisesti luonnehtia tapahtunutta Rooman valtakunnan päättymiseksi. Silti myöhemmin historioitsijat ovat juuri näin esittäneet sen tapahtuneen.

CNN tuskin olisi julkaissut pääjuttua otsikolla ‘Rooma kaatui tänä iltana.’ Vallanpitäjät kielsivät Rooman kukistumisen, ja uutisvälittäjät harvoin ottaisivat kantaa ristiriitaisiin näkemyksiin, jotka voisivat horjuttaa heidän omaa asemaansa. He saattavat olla puolueellisia – jopa silmiinpistävän puolueellisia – mutta he eivät juuri koskaan julkaise johtopäätöksiä, joiden seurauksena lukijat lopettaisivat tilaamisensa tai pakenisivat vuorille. Siksi vain harva olisi raportoinut Rooman kukistumisesta, vaikka se olisi ollut teknisesti mahdollista. Asiantuntijat olisivat korostaneet, että Rooman kukistumisesta puhuminen on järjetöntä – näkökulma, joka ei olisi hyödyttänyt liiketoimintaa eikä ollut turvallista julkisesti esittää. Myöhäisen 400-luvun Roomassa valta oli barbaarien käsissä, eikä heidän mukaansa Rooma ollut suinkaan sortunut.

But it was not merely a case of the authorities saying, ‘Don’t report this or we will kill you.’ Part of the problem was that by the later decades of the fifth century Rome had already become so degenerate that its ‘fall’ genuinely escaped the notice of most who lived through it. In fact, it was only a generation later that Count Marcellinus first suggested, ‘The Western Roman Empire perished with this Augustulus.’⁴ Many more decades—and perhaps even centuries—passed before there was widespread acknowledgment that the Western Roman Empire no longer existed. Certainly, in the year 800 Charlemagne believed himself to be a legitimate Roman emperor.

⁴ Ibid., s. 102.

It is not to say that Charlemagne and all those who, following the traditional view after 476, thought of the Roman Empire in that era were foolish. On the contrary, the interpretation of social developments is often ambiguous. When the power of the ruling institutions is marshaled to support a convenient conclusion—even if that conclusion is based largely on a pretense—only a person of determined conviction, firmly rooted in his own beliefs, would dare to dissent. If you try to imagine yourself in the position of a Roman living in the late fourth century, it is easy to see how appealing it might have been to conclude that nothing had changed. It was an optimistic and assured deduction; to think otherwise might have been downright frightening. And why should one embrace a frightening conclusion when a reassuring alternative was available?

Ultimately, it could be argued that things would continue much as they always had. This had always been the case. Rome’s army—and especially the garrisons along the frontiers—had already been in the hands of barbarian units for centuries.⁵ By the third century it was commonplace for the army to proclaim a new emperor, and by the fourth century even the officers were often Germanic and frequently illiterate.⁶ Countless violent deposal of emperors had occurred before Romulus Augustulus was deposed. His removal may not have seemed any more extraordinary to his contemporaries than many other upheavals in those turbulent times. And he was sent into exile with an allotted pension, which, though only for a short while before he was killed, reassured the people that the system itself endured. In the eyes of the optimist, Odoacer—the man who deposed Romulus Augustulus—united the empire rather than destroying it. Odoacer, the son of Attila’s aide Edecon, was a shrewd man. He did not proclaim himself emperor; instead, he convened the senate and persuaded its easily influenced members to recommend emperor status to Zenon, the Eastern Roman emperor ruling far-off Byzantium. Odoacer would merely serve as Zenon’s patrician in Italy.

⁵ Katso S. A. Cook ym. (toim.), The Cambridge Ancient History, osa 12 (Cambridge: Cambridge University Press, 1971), s. 208–222.

⁶ Ibid., s. 209–220.

⁷ Will Durant, The Story of Civilization, osa 4, The Age of Faith (New York: Simon & Schuster, 1950), s. 43.

⁸ C. W. Previte-Orton, The Shorter Cambridge Medieval History, osa 1 (Cambridge: Cambridge University Press, 1971), s. 102.

As Will Durant wrote in The Story of Civilization, these changes did not seem to constitute ‘the fall of Rome’ but rather ‘merely insignificant surface shifts on the stage of the empire.’⁷ When Rome collapsed, Odoacer maintained that Rome had continued to exist. Both he and nearly everyone else were willing to pretend that nothing had changed. They knew that ‘the glory that was Rome’ was far preferable to the barbarism that was poised to take its place. Even the barbarians themselves regarded it as superior. As C. W. Previte-Orton noted in The Shorter Cambridge Medieval History, the fifth century—when ‘emperors were replaced by Germanic kings’—was, in essence, a time of stubborn pretense.⁸

Pysyvä teeskentely

‘Teeskentelyyn’ kuului vanhan järjestelmän kulissien ylläpito, vaikka sen olemus jo ‘barbarisoitui.’⁹ Vanha hallintomuoto säilyi entisellään, kun viimeinen keisari korvattiin barbaarisella ‘luutnantilla.’ Senaatti kokoontui edelleen. ‘Pretoriaaniprefektuuri ja muut korkeat virat jatkuivat, ja arvovaltaiset roomalaiset hoitivat niitä.’¹⁰ Konsuleita nimitettiin edelleen vuodeksi kerrallaan. ‘Roomalainen siviilihallinto jatkui koskemattomana.’¹¹ Itse asiassa se säilyi joiltakin osin yhdentenäkintoista vuosisadalle saakka, jolloin feodalismi alkoi. Julkisissa tilaisuuksissa käytettiin yhä vanhaa keisarillista tunnusrekvisiittaa, ja kristinusko oli edelleen valtionuskonto. Barbaarit vannoivat yhä olevan uskollisia Konstantinopolin itäiselle keisarille sekä noudattavansa Rooman oikeuden perinteitä. Käytännössä, kuten Durant toteaa, ‘lännessä mahtavaa valtakuntaa ei enää ollut.’¹²

⁹ Ibid., s. 131.

¹⁰ Ibid., s. 137.

¹¹ Ibid.

¹² Durant, op. cit., s. 43.

No entä sitten?

Kaukaa katsoen Rooman tuhon esimerkki on merkittävä monestakin syystä, kun pohditaan maailman nykytilaa. Useimmat tulevaisuudesta kertovat kirjat ovat itse asiassa kirjoja nykyisyydestä. Olemme pyrkineet estämään tämän puutteen tekemällä tästä tulevaisuutta käsittelevästä kirjasta myös osa menneisyyden analyysiä. Uskomme, että saat paremman perspektiivin tulevasta, kun havainnollistamme keskeisiä megapoliittisia ilmiöitä aidoilla menneisyyden esimerkeillä, jotka paljastavat väkivallan logiikan. Historia on hämmästyttävä opettaja; sen kertomukset ovat usein kiehtovampia kuin mitkään itse keksimämme. Monet näistä kiinnostavimmista tarinoista liittyvät Rooman tuhoon ja antavat tärkeitä opetuksia, jotka voivat olla olennaisia tulevaisuuttasi ajatellen informaatiokauden aikoina.

Ensinnäkin Rooman tuho on yksi historian elävimmistä esimerkeistä siitä, mitä tapahtuu suuressa murroksessa, kun hallinnon mittakaava supistuu. Vuosituhannen aikaiset muutokset loivat pohjan keskushallinnon romahtamiselle, kun taas taloudellinen toiminta kehittyi monimutkaisemmaksi ja laajemmaksi. Ruudin mullistus 1400-luvun lopussa toi mukanaan merkittäviä instituutiomuutoksia, jotka pikemminkin laajensivat kuin supistivat hallinnon mittakaavaa. Nykyisin länsimaiset tuhanteen vuoteen ulottuvat megapoliittiset olosuhteet horjuttavat ja jopa tuhoavat hallituksia sekä monia muita laajamittaisesti toimivia instituutioita.

Totta kai Rooman valtakunnan hallinnon supistuminen lännessä oli syiltään hyvin erilainen kuin informaatiokauden kynnyksellä kohtaamamme. Yksi Rooman tuhon syistä oli se, että valtakunta laajeni siihen pisteeseen, jossa väkivallan taloutta ei enää voitu ylläpitää. Kaukana sijaitsevien rajojen varusmiehistöjen ylläpito kävi kalliimmaksi kuin mitä muinaisen maataloustalouden hyödyistä oli katetta. Verotuksen ja sääntelyn taakka, jolla armeijan toimintaa rahoitettiin, kasvoi suuremmaksi kuin talous kykeni kantamaan, ja korruptiosta tuli endeemistä. Suuri osa sotilasjohtajien toiminnasta – kuten historioitsija Ramsay MacMullen on dokumentoinut – kohdistui omien ‘laittomien voittojen’ hankkimiseen,¹³ mikä käytännössä toteutettiin kiristämällä kansaa. Neljännellä vuosisadalla Synesius kuvailee tätä tilannetta ‘rauhanajan sodaksi, joka on melkein pahempi kuin barbaarisota, ja joka nousee armeijan kurittomuudesta sekä upseerien ahneudesta.’¹⁴

¹³ Ramsay MacMullen, Corruption and the Decline of Rome (New Haven: Yale University Press, 1988), s. 192.

¹⁴ Lainattu samasta lähteestä, s. 193.

Toinen keskeinen tekijä Rooman tuhoutumisen taustalla oli Antoninusten aikakauden ruttojen aiheuttama väestövaje, joka heikensi merkittävästi sekä taloutta että armeijaa monilla alueilla. Mitään vastaavaa ei kuitenkaan ole tapahtunut nykyään – ainakaan vielä. Pidemmällä tähtäimellä uudet ‘ruttotaudit’ voisivat mahdollisesti pahentaa teknologisen laskun haasteita uudella vuosituhannella. 1900-luvun historian suurin väestönkasvu luo nopeasti muuntuville mikroparasiiteille houkuttelevan maalin, ja pelot esimerkiksi Ebola-viruksen tai vastaavan leviämisestä suurkaupunkien väestöihin saattavat olla perusteltuja. Tämä ei kuitenkaan ole oikea paikka syventyä ihmisen ja tautien rinnakkaisevoluutioon. Vaikka aihe itsessään on kiinnostava, emme tässä yhteydessä yritä selittää, miksi Rooma tuhoutui tai esiintyykö nykyään samanlaisia tekijöitä, jotka vaikuttivat Rooman rappeutumiseen. Kysymyksemme koskee pikemminkin sitä, miten historian suuret mullistukset koetaan – tai useimmiten jäävät huomaamatta – silloin kun ne tapahtuvat.

Ihmiset ovat kaikkialla ja aina jossain määrin konservatiivisia, mikä tarkoittaa vastahakoisuutta kyseenalaistaa vanhoja yhteiskuntatottumuksia, kaataa vakiintuneita instituutioita sekä uhmata niiden lakeja ja arvoja, joista he jäseninä saavat suuntaviivoja. Harva on valmis uskomaan, että vaikuttavat ilmastonmuutokset tai teknologiset murrokset pystyisivät lopullisesti katkaisemaan esivanhempien perintämalleihin rakentuneet siteet. Roomalaiset suhtautuivat järkkymättömästi aikansa muutoksiin, ja niin teemme mekin.

Haluammepa tai emme, elämme keskellä historiallisesti uutta vuodenaikojen vaihtosta, joka tulee väistämättä muuttamaan koko yhteiskuntaa. Muutos on niin laaja, että sen ymmärtäminen vaatii lähes kaiken aiemman käsityksen kyseenalaistamista. Sinua tullaan jatkuvasti yrittämään suostutella uskomaan, että tulevat informaatioyhteiskunnat ovat samankaltaisia kuin se teollinen yhteiskunta, jossa kasvoit – mutta me epäilemme tätä. Mikroprosessorit murskaavat vanhat rakenteet ja muuttavat syvällisesti väkivallan logiikkaa, mikä perusteellisesti mullistaa tavan, jolla ihmiset järjestävät toimeentulonsa ja puolustuksensa. Silti tätä muutosta usein vähätellään tai sen ‘tarpeellisuudesta’ väitellään ikään kuin teollisen ajan instituutioilla olisi edelleen ratkaiseva valta historian kulun määräämisessä.

Suuri harha

Ne tekijät, joiden tietopohja on meihin verrattuna monin tavoin parempi, saattavat harhauttaa sinua ajattelemaan tulevaisuutta pinnallisella tavalla, kun he pohtivat yhteiskuntien toimintaa. Esimerkiksi David Kline ja Daniel Burstein ovat kirjoittaneet hyvin taustoitettua teosta Road Warriors: Dreams and Nightmares Along the Information Highway, joka sisältää runsaasti merkityksellisiä yksityiskohtia. Kuitenkin monet näistä tiedoista tukevat harhanomaista näkemystä siitä, että ‘kansalaiset voisivat tietoisesti toimia yhdessä muokatakseen ympärillään käynnissä olevia spontaaneja taloudellisia ja luonnollisia prosesseja.’¹⁵ Vaikka tämä ei välttämättä ole ilmeistä, kyse on siitä, että väitetään feodaalin järjestelmän voineen säilyä, jos kaikki olisivat puhaltaneet yhteen hiileen ritarillisuuden puolesta. Myöhäisen 1400-luvun hoveissa harva olisi vastustanut sellaista ajatusta – se olisi kuulostanut sekavalta ja kerettiläiseltä. Tämä ajatus olisi ollut yhtä harhaanjohtava kuin käärme, joka yrittäisi pakata tulevaisuuden vanhaan nahkaansa.

¹⁵ Lainattu teoksesta David Kline ja Daniel Burstein, ‘Is Government Obsolete?’ Wired, tammikuu 1996, s. 105.

Perustavanlaatuiset muutoksen syyt ovat juuri niitä, jotka eivät ole tietoisen hallinnan ulottuvilla. Ne vaikuttavat tavalla, joka muuttaa väkivallan kannattavuuden ehtoja. Itse asiassa ne ovat niin kaukana mistään ohjailun mahdollisuudesta, että ne eivät edes ole poliittisten pyrkimysten kohteina, vaikka maailmamme olisikin kyllästetty politiikasta. Kukaan ei ole koskaan marssinut mielenosoituksessa huutaen: ‘Lisätään mittakaavaetuja tuotantoprosessissa.’ Kukaan ei ole kantanut banderollia, jossa lukisi: ‘Keksikää aseteknologia, joka lisää jalkaväen merkitystä.’ Ei myöskään poliitikko ole luvannut: ‘Muutan suojautumisen tehokkuuden ja laajamittaisuuden välistä tasapainoa väkivaltaa vastaan.’ Tällaiset iskulauseet olisivat naurettavia juuri siksi, että niiden tavoittelu on kenenkään ulottumattomissa. Ja silti – kuten tulemme näkemään – nämä muuttujat määrittävät, miten maailma todella toimii, paljon enemmän kuin mikään poliittinen ohjelma.

Jos mietit asiaa rauhassa, on ilmeistä, ettei historian merkittäviä mullistuksia yleensä aiheudu ensisijaisesti ihmisten tahdosta. Ne eivät tapahdu siksi, että ihmiset kyllästyisivät yhteen elämäntapaan ja haluaisivat yhtäkkiä jotain toista. Jo hetkenkin pohdinta paljastaa syyn: jos ihmisten mielipiteet ja halut olisivat ainoat merkittävät voimat, kaikki nopeat muutokset historiassa selittäisivät vain mielialan heilahtelut, joilla ei olisi yhteyttä todellisten olosuhteiden muutokseen. Sellaista ei yksinkertaisesti tapahdu – ainoastaan harvoissa mielenterveyden häiriöissä mieli voi heilahdella täysin irrallaan todellisuudesta.

Suuret ihmisjoukot eivät yleensä yllättäen ja yhdessä päätä hylätä elämäntapaansa vain huvin vuoksi. Yksikään metsästäjä-keräilijä ei ole sanonut: ‘Olen kyllästynyt elämään esihistoriallisissa oloissa, vaihdan mieluusti maanviljelijän rutiineihin.’ Jokaisen ratkaisevan muutoksen taustalla ihmisten käyttäytymis- ja arvomalleissa on aina jokin objektiivinen muutos elinolosuhteissa – olipa kyseessä sitten valloittajien tunkeutuminen, ruttoepidemia, äkillinen sääolosuhteiden muutos tai teknologinen vallankumous, joka mullistaa toimeentulon ja puolustautumiskyvyn.

Historialliset käännekohdat, joista ei kumpua ihmisten toiveista, tyrmäävät usein useimpien turvallisuuden kaipuun. Kun muutos koittaa, se aiheuttaa tyypillisesti laajaa sekasortoa, erityisesti niillä, joiden tulot tai sosiaalinen asema heikkenevät siirtymävaiheessa. Et löydä missään mielipidetiedusteluissa tai muussa laajaa mielialaa mittaavassa aineistossa vastausta siitä, miten meneillään oleva megapoliittinen murros etenee.

Jos emme pysty havaitsemaan ympärillämme kehittyvää suurta muutosta, se johtuu osittain siitä, ettemme halua nähdä sitä. Keräilyesi-isämme saattoivat olla yhtä joustamattomia, mutta heillä oli parempi tekosyy — kukaan kymmenen tuhannen vuotta sitten ei olisi voinut ennakoida maatalousvallankumouksen syvällisiä seurauksia. Itse asiassa, paitsi että he tiesivät, mistä saada seuraava ateriansa, harvat olisivat voineet ennakoida mitään sen välittömän tarpeen ulkopuolella. Kun maanviljely alkoi, menneisyyden tapahtumista ei ollut tallennettuja tietoja, jotka olisivat antaneet näkökulmaa tulevaisuuteen. Ei edes ollut olemassa länttä ajankäsitystä, jossa aika olisi jaettu järjestelmällisesti yksiköihin — sekunteihin, minuutteihin, tunteihin, päiviin ja niin edelleen — kuluvien vuosien mittaamiseksi. Keräilijät elivät ‘ikuisessa nykyhetkessä’, ilman kalentereita ja itse asiassa ilman mitään kirjallisia tallenteita. Heillä ei ollut tiedettä eikä järjestelmällistä menetelmää ymmärtää syy-seuraussuhteita oman intuitionsa ulkopuolella. Kun kyse oli tulevaisuuden suunnittelusta, esihistorialliset esi-isämme olivat käytännössä sokeita; lainaamalla raamatullista vertauskuvaa, he eivät olleet vielä syöneet tiedon hedelmää.

Oppiminen menneisyydestä

Onneksemme meillä on nykyään parempi näkökulma. Viimeisten viidensadan sukupolven aikana olemme omaksuneet analyyttisiä menetelmiä, joita esi-isiemme aikaan ei tunnettu. Tiede ja matematiikka ovat paljastaneet luonnon salaisuuksia, ja ymmärryksemme syy-seuraussuhteista on lähes taianomaista verrattuna varhaisten keräilijöiden käsityksiin. Suurten tietokoneiden mahdollistamat laskenta-algoritmit ovat tarjonneet uutta näkökulmaa monimutkaisten ja dynaamisten järjestelmien – kuten ihmistalouden – toimintaan. Myös poliittisen taloustieteen kehitys, vaikka se on yhä kaukana täydellisyydestä, on syventänyt käsitystämme niistä tekijöistä, jotka ohjaavat ihmisten toimintaa. Erityisen tärkeää on havainto, että kaikkina aikoina ja kaikkialla ihmiset reagoivat kannustimiin. He eivät aina toimi yhtä mekaanisesti kuin taloustieteilijöiden saattaisi kuvitella, mutta reagointi tapahtuu: kustannuksilla ja hyödyillä on merkitystä. Ulkoisten olosuhteiden muutokset, jotka joko kasvattavat tietyn toiminnan hyötyjä tai laskevat sen kustannuksia, edistävät kyseisen toiminnan lisääntymistä, mikäli mikään muu ei muutu.

Kannustimilla on merkitystä

Ihmisten yleinen reagointi kustannuksiin ja hyötyihin on keskeinen ennustamisen tekijä. Voidaan sanoa lähes varmuudella, että jos pudotat sadan dollarin setelin kadulle, joku nostaa sen pian ylös – olitpa sitten New Yorkissa, Mexico Cityssä tai Moskovassa. Tämä ei kuitenkaan ole niin itsestään selvää kuin miltä se ensisilmäyksellä vaikuttaa. Se osoittaa, miksi ne arvostetut ihmiset, jotka väittävät ennustamisen olevan mahdotonta, ovat väärässä. Kaikki ennusteet, jotka realistisesti ottavat huomioon kannustimien vaikutuksen ihmisten käytökseen, osoittautuvat yleensä osittain oikeiksi. Mitä suurempi muutos kustannuksissa ja hyödyissä on luvassa, sitä vähemmän mitätön kyseinen ennuste todellisuudessa on.

Ennusteet, jotka ulottuvat pitkälle tulevaisuuteen, syntyvät todennäköisimmin siitä, että ymmärretään muuttuvien megapoliittisten tekijöiden seuraukset. Väkivalta muodostaa lopulta sen voiman, joka rajoittaa käyttäytymistämme; jos ymmärrät, miten väkivallan logiikka muuttuu, osaat ennustaa, missä ihmiset tulevat tulevaisuudessa ikään kuin vaihtamaan jotain vastaavaa sadan dollarin seteliin.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että osaisit ennustaa kaikkea, mitä et tunne. Emme pysty arvaamaan lottovoiton numeroita tai muita täysin satunnaisia tapahtumia, emmekä tiedä, milloin – tai tapahtuuko – terroristi räjäyttää atomipommin Manhattanilla. Emme myöskään osaa arvioida, osuuko asteroidi Saudi-Arabiaan, eikä meillä ole keinoa ennakoida uuden jääkauden alkua, yllättävää tulivuorenpurkausta tai uuden taudin ilmaantumista. Tunnustettavien, ennakoimattomien tapahtumien määriä, jotka voisivat muuttaa historian kulkua, on valtavasti. Kuitenkin, tuntemattoman puolelle jäämisen ero on merkittävä verrattuna siihen, että pohdimme jo tunnettuja ilmiöitä. Jos havaitset kaukana välähdyksen, voit olla melko varma, että pian kuuluu ukkosen jyrähdys. Megapoliittisten muutosten ennakointi ulottuu huomattavasti pidemmälle aikajänteelle ja sisältää monimutkaisempia kytköksiä, mutta perusajatus pysyy kuitenkin samana.

Megapoliittisten muutosten katalyytit alkavat yleensä näkyä jo hyvissä ajoin ennen kuin niiden vaikutukset käyvät väistämättömiksi. Esimerkiksi maatalouden mullistuksen koko merkitys kävi ilmi vasta viidentuhannen vuoden kuluttua. Maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskuntaan siirtyminen – jota vauhdittivat muun muassa valmistustekniikat ja kemiallinen voima – edistyi asteittain vuosisatojen aikana. Tietoyhteiskuntaan siirtyminen tapahtuu taas vielä nopeammin, mahdollisesti yhden ihmisiän kuluessa. Vaikka voimme varautua siihen, että historia on kääntänyt suuren sivun, voi silti kulua vuosikymmeniä, ennen kuin nykyisen tietotekniikan laajat megapoliittiset vaikutukset konkretisoituvat.

Suuret ja pienet megapoliittiset siirtymät

Tässä luvussa tarkastellaan joitakin yhteisiä piirteitä megapoliittisissa murroksissa. Seuraavissa luvuissa syvennymme ensin maatalouden mullistukseen ja siihen, miten yhteiskunnat siirtyivät maatiloilta teollisiin tehtaisiin – toiseen merkittävään vaiheenvaihdokseen historiassa. Maatalousyhteiskuntien aikakaudella tapahtui myös lukuisia vähemmän mullistavia megapoliittisia siirtymiä, kuten Rooman valtakunnan romahtaminen ja vuoden 1000 feodaalinen vallankumous. Nämä esimerkit havainnollistavat, kuinka vallan kasvu ja supistuminen vaikuttivat silloin, kun hallitukset nousivat ja kaatuivat, ja kuinka maataloustuotannon hyötyjä jaettiin eri aikoina eri ihmisille. Rooman valtakunnan laajoista tiluksista hyötyneet maanomistajat, keskiajan pimeiden vuosisatojen pienviljelijät sekä feodaaliajan maaherrat ja maaorjat saivat kaikki osansa pelloilla kasvavasta viljasta. He elivät hyvin erilaisissa hallintaympäristöissä, sillä teknologian kehittyminen, ilmaston vaihtelut ja kulkutautien vaikutukset muovasivat vallan käyttöä kautta historian.

Emme tässä pyri kattavasti selittämään näitä muutoksia – emme teeskentele tekevämme niin, vaan olemme luonnostelleet esimerkkejä siitä, kuinka muuttuvat megapoliittiset tekijät ovat muokanneet vallankäyttöä menneisyydessä. Hallinnot ovat kasvaneet ja supistuneet sen mukaisesti, kun megapoliittisten vaihtelujen seurauksena vallankäytön kustannukset ovat nousseet tai laskeneet.

Seuraavat tiivistetyt huomautukset kannattaa pitää mielessä, kun haluaa ymmärtää tietovallankumousta:

1. Megapoliittisen vallan perustan muutos tapahtuu tavallisesti kauan ennen varsinaista muutosta vallankäytössä.
   
2. Tulot ovat yleensä laskussa, kun suurin muutos käynnistyy – usein siksi, että yhteiskunta on ajautunut kriisialttiiksi väestöpaineen vuoksi, mikä kaventaa käytettävissä olevia resursseja.
   
3. ‘Järjestelmän’ ulkopuolelle katsominen on usein tabu. Ihmiset ovat yleensä sokeita oman yhteiskuntansa väkivaltalogiikalle, joten he eivät normaalisti kykene tunnistamaan sen piileviä tai ilmiselviä muutoksia. Megapoliittisia siirtymiä ei yleensä noteerata ennen kuin ne ovat jo käynnissä.
   
4. Suurten siirtymävaiheiden yhteydessä tapahtuu aina kulttuurinen vallankumous, joka useimmiten sisältää vanhojen ja uusien arvojen välisen yhteentörmäyksen.
   
5. Megapoliittiset muutokset eivät koskaan nauti yleisösuosiota, sillä ne saavat vaivalla kerrytetyn tiedollisen pääoman vanhenemaan ja kyseenalaistavat vallitsevat moraalikäskyt. Tällaisia muutoksia ei saada aikaan yleisen mielipiteen voimin, vaan ne johtuvat ulkoisten olosuhteiden muutoksista, jotka muokkaavat paikallista väkivallan logiikkaa.
   
6. Uudet elinkeinon järjestämisen tai hallintomuodon mallit rajoittuvat aluksi niille alueille, joilla megapoliittiset katalyytit vaikuttavat.
   
7. Lukuun ottamatta maatalouden käynnistysvaihetta menneet siirtymävaiheet ovat aina sisältäneet sekasorron ja lisääntyneen väkivallan kausia, jotka johtuvat vanhan järjestelmän murentumisesta.
   
8. Korruptio, moraalinen rappeutuminen ja tehottomuus ovat tyypillisiä tunnusmerkkejä vallitsevan järjestelmän loppuvaiheista.
   
9. Teknologian kasvava merkitys väkivallan logiikan muovaajana on kiihdyttänyt historian tapahtumia, minkä odotetaan antavan jokaiselle seuraavalle siirtymävaiheelle entistä lyhyemmän sopeutumisajan.

Historia nopeutuu

Tapahtumien edetessä moninkertaisesti nopeammin kuin aiemmissa murrosvaiheissa, varhainen ymmärrys siitä, miten maailma muuttuu, voisi osoittautua huomattavasti hyödyllisemmäksi kuin vastaavien käännekohtien aikaan menneisyydessä. Vaikkapa ensimmäiset viljelijät olisivatkin osanneet paremmin tunnistaa viljelyn megapoliittiset seuraukset alusta lähtien, mutta tällaisella tiedolla ei olisi käytännössä ollut merkitystä, sillä uuden yhteiskuntavaiheen kehitys otti usein tuhansia vuosia.

Nyt tilanne on toinen – historia on saanut uusia ulottuvuuksia. Ennusteet, jotka kykenevät ennakoimaan uuden teknologian megapoliittisia vaikutuksia, ovat todennäköisesti paljon hyödyllisempiä kuin aiemmat. Jos pystymme hahmottamaan tämän hetken myötä tapahtuvan siirtymän tietoyhteiskuntaan samalla laajuudella kuin menneiden aikojen siirtymät maanviljelyyn ja teolliseen tuotantoon olisi ollut ymmärrettävissä, tämä tieto voisi olla moninkertaisesti arvokkaampaa nykypäivänä. Toisin sanoen, megapoliittisia ennusteita ajatellen niiden käyttöarvoa määrittävä tapahtumaikkuna on kutistunut sopivan lyhyeksi – yhden ihmisen elinajan mittaiseksi.

‘Kun katsomme taaksepäin vuosisatojen aikana, tai tarkastelemme pelkästään nykyhetkeä, voimme selvästi havaita, että monet miehet ovat ansainneet elantonsa – usein varsin hyvin – erityistaidollaan käyttää väkivallan aseita, ja heidän toimintansa on vaikuttanut merkittävästi siihen, miten harvinaisia resursseja hyödynnetään.’ ¹⁶ FREDERIC C. LANE

¹⁶ Lane, ‘Economic Consequences of Organized Violence,’ op. cit.

Megapoliittisen tutkimuksemme tavoitteena on juuri tämä: selvittää, miten muuttuvat tekijät vaikuttavat siihen, missä ja milloin väkivaltaan turvautuminen on kannattavaa.

Nämä megapoliittiset tekijät ovat ratkaisevassa asemassa määritettäessä, milloin ja missä väkivaltaan turvautuminen tuottaa hyötyä, ja ne vaikuttavat myös tulonjaon mekanismeihin. Kuten taloushistorioitsija Frederic Lane totesi selkeästi, se, miten väkivalta järjestetään ja pidetään kurissa, on suuresti määrittämässä ‘mitä käyttöä on niukkuusresursseille.’¹⁷

¹⁷ Ibid.

2.2 Pikakurssi megapolitiikkaan

Megapolitiikan käsite on voimakas ja auttaa valaisemaan historian suuria mysteerejä, kuten hallitusten nousua ja kaatumista, instituutioiden muodostumista, sotien ajoitusta ja lopputulosta sekä taloudellisen vaurauden ja taantuman kuvioita. Vallankäytön kustannuksia ja siitä saatavia hyötyjä säätelemällä megapolitiikka vaikuttaa siihen, kuinka ihmiset kykenevät pakottamaan tahtonsa muiden ylle. Näin on ollut jo varhaisimmista ihmisyhteisöistä lähtien, ja se pätee edelleen. Olemme teoksissamme Blood in the Streets ja The Great Reckoning tarkastelleet monia tärkeitä, historian kehitykseen vaikuttavia megapoliittisia piilomuuttujia. Megapoliittisten muutosten ymmärtämisen avainpiirteenä ovat tekijät, jotka käynnistävät vallankäytön mullistavia kehityskulkuja. Näitä muuttujia voidaan mielivaltaisesti ryhmitellä neljään kategoriaan: topografiaan, ilmastoon, mikrobeihin ja teknologiaan.

1. Topografia on ratkaisevan tärkeä tekijä, mistä käy ilmi se, ettei avoimia merialueita ole koskaan voitu hallita samalla tavalla väkivaltamonopolina kuin maa-alueita. Yhdenkään hallituksen lait eivät ole koskaan yksinomaan päteneet merillä. Tämä on erittäin tärkeää ymmärtää, kun pohditaan, miten väkivallan ja suojelun organisoituminen kehittyy tulevaisuudessa talouden siirtyessä kyberavaruuteen.

Topografia yhdessä ilmaston kanssa vaikutti ratkaisevasti historian alkuvaiheissa. Ensimmäiset valtiot syntyivät kastelua vaativilla tulvatasangoilla, joita ympäröi aavikko, kuten Mesopotamiassa ja Egyptissä – alueilla, joilla kasteluun riitti vettä, mutta ympäröivät alueet olivat liian kuivia itsenäiselle talonpoikaisviljelylle. Näissä oloissa yksittäisen viljelijän hinta yhteistyön laiminlyömisestä poliittisten rakenteiden ylläpitämiseksi oli hyvin korkea. Ilman laajamittaista tulvarakentamista sato ei olisi kasvanut, ja sadon puute merkitsi nälänhätää. Veden hallinta aavikkoalueella antoi etulyöntiaseman, joka johti despootteihin ja vauraisiin hallituksiin.

Kuten käsittelemme teoksessa The Great Reckoning, topografialla oli merkittävä rooli myös antiikin Kreikan talonpoikien vauraudessa, mikä mahdollisti alueen kehittymisen länsimaisen demokratian kehdoksi. Noin kolmetuhatta vuotta sitten Välimeren alueella antiikin ajan korkealaatuisten viljelykasvien, oliivien ja viinirypäleiden tuotanto oli kilpailukykyistä vain, jos viljelmät sijaitsivat muutaman mailin päässä rannikkoalueelta. Jos esimerkiksi öljyä tai viiniä piti kuljettaa pidemmälle sisämaahan, kuljetuskustannukset nousivat niin suuriksi, ettei niistä saatu myyntivoittoa. Kreikan monimuotoinen rantaviiva varmisti, että suurin osa alueesta sijaitsi enintään kahdenkymmenen mailin päässä merestä, mikä antoi kreikkalaisille viljelijöille ratkaisevan edun sisämaassa toimiviin kilpailijoihin nähden.

Näiden korkean arvon hyödykkeiden kaupan myötä kreikkalaiset talonpojat saavuttivat hyvät tulot hallitsemalla vain pieniä maatilkkuja, mikä mahdollisti kalliiden varusteiden hankinnan. Antiikin Kreikan kuuluisat hopliitit – talonpoikia tai maanomistajia, jotka varustivat itsensä omilla varoillaan – olivat sotilaallisesti vaikuttavia ja eivät olleet ohitettavissa. Topografiset olosuhteet muodostivat kreikkalaisen demokratian perustan samalla tavalla kuin erityisolosuhteet synnyttivät Egyptin ja muiden itämaisten yhteiskuntien itsevaltiudet.

2. Climate asettaa myös rajoja sille, kuinka suoraan raakaa voimaa voidaan hyödyntää. Ilmastonmuutos toimi ensimmäisen suuren siirtymän alkusysäyksenä, jolloin siirryttiin keräilystä viljelyyn.

Viimeisimmän jääkauden loppu, noin kolmetoistatuhatta vuotta sitten, johti kasvillisuuden radikaaliin muutokseen. Lähi-idän alueella, jolta jääkausi ensin väistyi, lämpötilan ja sademäärän asteittainen nousu levitti metsiä entisten arojen sijaan. Erityisesti pyökkimetsien nopea leviäminen rajoitti merkittävästi ihmisten saamaa ravintoa. Kuten Susan Alling Gregg kuvailee teoksessaan Foragers and Farmers:

‘Pyökkimetsien leviäminen on todennäköisesti vaikuttanut vakavasti paikallisiin ihmisiin sekä kasvi- että eläinpopulaatioihin. Tammi­metsien latvusto on suhteellisen harva, jolloin metsänpohjalle pääsee runsaasti auringonvaloa. Tämä mahdollistaa monimuotoisen aluskasvillisuuden, johon kuuluu erilaisia pensaita, ruohovartisia kasveja ja heiniä, jotka puolestaan elättävät lukuisia villieläinlajeja. Sen sijaan, että pyökkimetsien latvusto olisi avoin, se on tiivis ja aiheuttaa hyvin varjoisan metsänpohjan. Keväällä ennen lehtien puhkeamista näkyy jonkin verran yksivuotisia kasveja, mutta muuten maaperässä esiintyvät pääasiallisesti valoa kestävät sarat, saniaiset ja harvat heinät, ja maaperä on niukkaravinteinen.’ ¹⁸

¹⁸ Susan Ailing Gregg, Foragers and Farmers: Population Interaction and Agricultural Expansion in Prehistoric Europe (Chicago: University of Chicago Press, 1988), s. 9.

Vähitellen tiheät metsät alkoivat vallata avarat tasangot ja levittäytyä Euroopan itäisille aroalueille.¹⁹ Metsien kasvava läsnäolo kutisti suurriistan laidunmaita ja vaikeutti kasvavan ihmisjoukon keräilytaloutta.

¹⁹ Stephen Boyden, Western Civilization in Biological Perspective (Oxford: Clarendon Press, 1987), s. 89. Katso myös Marvin Harris, Cannibals and Kings (New York: Vintage, 1978), ss. 29–32.

Jääkauden aikainen vaurastuminen oli lisännyt metsästäjä-keräilijöiden lukumäärää niin paljon, että jäljellä olevat suurriistakannat eivät enää riittäneet. Monet lajit metsästettiin sukupuuttoon. Viljelyn omaksuminen ei ollut haluttu valinta, vaan pakko keino täydentää ruokavaliota, kun keräilyn tuottama ravinto alkoi riittää yhä vähemmän. Keräily säilyi kuitenkin vallitsevana niillä pohjoisen alueilla, joilla lämpenemiskehitys ei heikentänyt suurriistan elinympäristöjä, sekä trooppisissa sademetsissä, joissa maailmanlaajuinen lämpeneminen ei johtanut ravinnon hupenemiseen samalla tavalla. Viljelyn keksimisen jälkeen ilmaston viileneminen on ollut selkeämpää muutosta kuin lämpeneminen.

Kohtuullisen perustellulla ymmärryksellä menneiden yhteiskuntien ilmastodynamiikasta on varsin hyödyllistä tietää, mitä vaikutuksia ilmaston vaihtelut voivat jatkossa aiheuttaa. Jos esimerkiksi tiedämme, että yhden asteen lasku keskilämpötilassa lyhentää kasvukautta kolmesta neljään viikkoa ja siirtää viljelyn ylärajaa noin 150 metriä alaspäin, saamme samalla käsityksen niistä rajoista, jotka tulevat edelleen määrittämään ihmisten toimintaedellytykset.²⁰ Tätä tietoa hyödyntämällä voidaan ennakoida muutoksia sekä viljan hinnoissa että maan arvossa. On jopa mahdollista tehdä perusteltuja johtopäätöksiä siitä, millaisia vaikutuksia viilenemisellä olisi reaalituloihin ja poliittiseen vakauteen. Historian saatossa hallitukset ovat menettäneet valtansa, kun useamman vuoden jatkuvat huonot sadot nostivat ruoan hintoja ja supistivat käytettävissä olevia tuloja.

²⁰ Geoffrey Parker and Lesley Ni. Smith, eds., The General Crisis of the Seventeenth Century (London: Routledge & Kegan Paul, 1985), s. 8.

Esimerkiksi 1600-luku, joka oli modernin ajan kylmin, oli myös maailmanlaajuisten vallankumousten aikaa. Tähän yleiseen tyytymättömyyteen vaikutti osaltaan se, että sää oli jyrkästi kylmentynyt. Versailles’n prinsessojen pöydällä tarjoiltua viiniä jopa jäätyi “Aurinkokuninkaan” aikoina. Lyhentynyt kasvukausi johti sadon tuhoutumiseen ja reaalitulojen laskuun. Kylmän jakson vaikutus vaurautta kavensi ympäri maailman jo noin vuodesta 1620 lähtien, ja tilanne osoittautui erittäin epävakaaksi. 1600-luvun talouskriisi synnytti lukuisia kapinoita eri puolilla maailmaa – monia niistä esiintyi vuoteen 1648, tasan 200 vuotta ennen toista, kuuluisampaa kapina-aaltoa. Vuosina 1640–1650 kapinoita nousi Irlannissa, Skotlannissa, Englannissa, Portugalissa, Kataloniassa, Ranskassa, Moskovassa, Napolissa, Sisiliassa, Brasiliassa, Böömissä, Ukrainassa, Itävallassa, Puolassa, Ruotsissa, Alankomaissa ja Turkissa, ja levottomuudet ulottuivat jopa Kiinaan ja Japaniin.

Ei ehkä ole sattumaa, että merkantilismi nousi johtoasemaan 1600-luvulla aikana, jolloin kansainvälinen kauppa kutistui. Taloudellisen sulkeutumisen huippuvaihe sijaitsi vuosisadan loppupuolella – aikaan, jolloin ”tapahtui kamala nälänhätä.”²¹ 1700-luvulla, erityisesti vuodesta 1750 lähtien, lämpötilan nousu ja parantuneet sadot nostivat länsieurooppalaisten reaalituloja riittävästi, jotta teollisuustuotteiden kysyntä alkoi kasvaa. Talouden suunta muuttui vapaammaksi, mikä käynnisti itsensä vahvistavan talouskasvun, kun teollinen tuotanto laajeni yhä suurempiin mittasuhteisiin – ilmiö, jota tavallisesti kutsutaan teolliseksi vallankumoukseksi. Teknologian ja teollisuustuotannon kasvu vähensi sään vaikutuksia taloussuhdanteisiin.

²¹ Katso Charles Woolsey Cole, French Mercantilism: 1683–1700 (New York: Octagon Books, 1971), s. 6.

Vaikka teknologian kehitys ja teollinen tuotanto ovat muuttaneet maailmaa, viilenneen sään vaikutusta reaalituloihin ei kannata aliarvioida edes nykyään – vaurailla alueilla, kuten Pohjois-Amerikassa, se voi edelleen vaikuttaa merkittävästi. Yhteiskunnat altistavat itsensä kriiseille silloin, kun niiden vallitseva institutionaalinen järjestelmä on saavuttanut toimintakykynsä rajan. Menneisyydessä tämä on usein ilmennyt väestönkasvuna, joka on venyttänyt maan kantokyvyn äärimmilleen, kuten tapahtui sekä vuonna 1000 että 1400-luvun loppupuolella. Viljasadon epäonnistuminen ja heikentyneet satonäkymät laskivat reaalituloja, mikä oli ratkaiseva tekijä instituutioiden romahtamisessa. Nykyään vastaavaa haavoittuvuutta näkee kulutusluottomarkkinoilla: jos jyrkästi kylmenevä ilmasto vähentäisi satomääriä ja supistaisi käytettävissä olevia tuloja, seurauksena olisi todennäköisesti velanhoidon laiminlyöntejä sekä verokapinoita – tilanteita, jotka historiallisesti ovat johtaneet talouden sulkeutumiseen ja poliittiseen epävakauteen.

3. Microbit tarjoavat kyvyn vaikuttaa tai torjua vahinkoa tavoilla, jotka ovat usein ratkaisseet vallankäytön reunaehdot. Näin kävi Euroopan vallatessa Uutta maata, mistä kirjoitimme teoksessamme The Great Reckoning. Eurooppalaiset uudisasukkaat, jotka olivat peräisin tiheästi asutetuista ja maatalouteen perustuvista yhteiskunnista, toivat mukanaan luonnollisen immuniteetin lapsuusaikaisia tauteja, kuten tuhkarokkoa vastaan. Intiaanit, jotka koostuivat pääasiassa harvaan asutuista keräilijäryhmistä ja joilta immuniteetti puuttui, kärsivät valtavista tappioista. Usein suurin kuolleisuus sattui jo ennen sitä, kuin valkoiset edes astuivat sisämaahan, sillä rannikolla eurooppalaisiin törmänneet intiaanit levittivät tauteja mukanaan.

On myös mikrobeihin liittyviä esteitä vallankäytön laajentumiselle. Teoksessamme Blood in the Streets tarkastelimme malariaa kantavien taudinaiheuttajien roolia, joka vuosisatojen ajan esti valkoisia miehiä valtaamasta Afrikan trooppisia alueita. Ennen 1800-luvun puolivälin kininiä koskevaa löytöä valkoiset armeijat eivät selviytyneet malarian runtelemista seuduista, vaikka heidän aseensa olivat ylivoimaiset.

Ihmisen ja mikrobien vuorovaikutus on lisäksi aiheuttanut merkittäviä väestöllisiä muutoksia, jotka ovat muokanneet väkivallan käytön kustannuksia ja hyötyjä. Kun kuolleisuuden vaihtelu on suurta epidemioiden, nälänhädän tai muiden syiden vuoksi, sodassa kuoleman suhteellinen riski pienenee. Kuolleisuushuippujen vähentyminen 1500-luvulta lähtien osaltaan selittää perhekokojen pienentymistä ja lopulta nykyään verrattain matalaa kynnystä sietää sodan äkillisiä kuolonuhreja menneisiin aikoihin verrattuna. Tämä kehitys on vähentänyt imperialismia kohtaan vallitsevaa sallivuutta ja nostanut vallankäytön kustannuksia matalan syntyvyyden yhteiskunnissa.

Modernit yhteiskunnat, joiden perhekoot ovat pienempiä, pitävät jopa vähäisiä kuolonuhrimääriä kohtuuttomina, kun taas varhaismodernit yhteiskunnat suhtautuivat siihen paljon suvaitsevaisemmin. Aiemmin perheeseen syntyi monta lasta, joista osa odotettiin kuolevan ennalta-arvaamattomasti sairauksiin, ja sotilas sekä hänen perheensä suhtautuivat taistelukentän uhkiin vähemmällä vastarinnalla aikana, jolloin varhainen kuolema oli arkipäivää.

‘Machinery is aggressive. The weaver becomes a web, the machinist a machine. If you do not use tools, they use you.’ – Emerson

4. Technology on modernina aikana ylivoimaisesti tärkein tekijä, joka vaikuttaa väkivallan kustannuksiin ja hyötyihin. Tämän kirjan näkemyksen perusta on oletus, että teknologia tulee jatkossakin olemaan ratkaiseva. Teknologiaan liittyy useita keskeisiä ulottuvuuksia:

A. Tasapaino hyökkäyksen ja puolustuksen välillä

Offensiivisten ja defensiivisten kykyjen tasapaino, jota jatkuva asekehitys määrittelee, vaikuttaa siihen, millä mittakaavalla poliittinen organisaatio muotoutuu. Kun hyökkäyskyvyt kasvavat, kaukana sijaitsevan vallan käyttö etenee etulyöntiasemaan, alueet yhdistyvät useammin laajempien hallintojen alaisuuteen ja hallitukset järjestäytyvät suuremmassa mittakaavassa. Toisaalta – niin muinoin kuin nykyäänkin – puolustuskyvyn vahvistuminen tekee vallan projisoimisesta ydinalueiden ulkopuolelle huomattavasti kalliimpaa, mikä johtaa alueyksiköiden pilkkoutumiseen ja suurten hallintojen hajoamiseen pienemmiksi kokonaisuuksiksi.

B. Tasa-arvo ja jalkaväen merkitys

Yksi keskeinen tekijä, joka määrittää kansalaisten välisen tasa-arvon asteen, on asekehityksen luonne. Aseet, jotka ovat suhteellisen edullisia, joita voidaan käyttää ilman erityistä ammattitaitoa ja jotka korostavat jalkaväen merkitystä, tasoittavat valtatasapainoa. Kun Thomas Jefferson kirjoitti, että ‘all men are created equal’, hän totesi jotain, joka oli paljon totuudenmukaisempaa kuin vastaava väite olisi ollut vuosisatoja aiemmin. Maanviljelijä metsästyskiväärinsä kanssa ei ainoastaan ollut yhtä hyvin aseistettu kuin tyypillinen brittiläinen sotilas Brown Bess -musketillaan, vaan hän oli jopa paremmin varustautunut: kivääriä kantava maanviljelijä pystyi ampumaan sotilasta kauempaa ja tarkemmin kuin sotilas kykeni vastaamaan tuleen. Tämä tilanne poikkesi huomattavasti keskiajan olosuhteista, jolloin talonpoika, jolla oli käytössään vain keppi tai haravainen – sillä hänellä ei olisi ollut varaa parempaan – tuskin olisi pärjännyt raskaasti aseistetun ritariin nähden ratsun selässä. Vuonna 1276 kukaan ei kirjoittanut, että ‘all men are created equal’; silloin ihmiset eivät, keskeisimmässäkään mielessä, olleet tasa-arvoisia, sillä yksi ritari pystyi käyttämään huomattavasti enemmän raakaa voimaa kuin kymmenet talonpojat yhteensä.

C. Väkivallan mittakaavan edut ja haitat

Toinen vaikuttava tekijä – onko järjestelmä keskitetty muutamaan suureen hallitukseen vai runsaaseen pienten hallitusten joukkoon – on se, millaisella organisaatiomittakaavalla vallitsevia aseita voidaan käyttää. Mikäli väkivalta tuottaa kasvavia voittoja, suurten hallitusten ylläpitäminen on kannattavampaa, mikä kannustaa niitä laajentumaan. Jos taas pieni joukko kykenee tehokkaasti torjumaan laajemman hyökkäyksen, kuten keskiajalla tapahtui, suvereniteetti voi murentua. Pienet, itsenäiset paikalliset vallanpitäjät suorittavat lukuisia tehtäviä, jotka perinteisesti kuuluivat suuremmille hallituksille. Myöhemmässä luvussa esittelemme näkemyksemme digitalisaation myötä syntyvistä kybersotilaista, jotka edustavat hajautumiskehityksen airuita. Kybersotilaita voidaan käyttää taisteluissa sekä kansallisvaltioiden että pienempien organisaatioiden – jopa yksittäisten henkilöiden – toimesta. 2000-luvun sodat sisältävät joitakin lähes keinotekoisia, tietokoneilla käytyjä taisteluita.

D. Economies of scale in production

Toinen ratkaiseva tekijä, kun arvioidaan, käytetäänkö valtaa paikallisella vai laajemmalla tasolla, on se, millä mittakaavalla keskeiset taloudelliset toiminnot järjestetään ihmisten toimeentulon kannalta. Kun keskeiset tuotantoyritykset toimivat optimaalisesti vain laajalla mittakaavalla ja laajalla kauppa-alueella, hallitukset, jotka laajenevat tarjotakseen näille yrityksille suojan ja toimivan ympäristön, pystyvät keräämään tarpeeksi ylimääräistä varallisuutta kattamaan suuren poliittisen järjestelmän ylläpitokulut. Näissä olosuhteissa maailman talous voi toimia tehokkaammin, kun yksi ylivertainen maailmanvalta hallitsee muita – kuten Brittiläinen imperiumi 1800-luvulla. Kuitenkin toisinaan suuret poliittiset tekijät voivat aiheuttaa skaalaetujen heikkenemistä. Mikäli laajan kauppa-alueen ylläpidon taloudellinen hyöty heikkenee, hallitukset, jotka aiemmin menestyivät suurempien alueiden eduista, saattavat murentua – vaikka hyökkäys- ja puolustusteknologia säilyisivät suunnilleen ennallaan.

E. Dispersal of technology

Lisäksi vallankäyttöön vaikuttaa se, kuinka laajalle ratkaisevat teknologiat ovat levinneet. Jos aseita tai tuotantovälineitä voidaan kerätä ja monopolisoida tehokkaasti, ne keskittyvät luonnostaan valtaa. Vaikka jotkut teknologiat on alun perin suunniteltu puolustukseen – kuten konekiväärit – ne osoittautuivat tehokkaiksi hyökkäysaseiksi, jotka pyrkivät laajentamaan hallinnon mittakaavaa, koska niiden saatavuus oli rajoitettua.

Kun Euroopan valtiot myöhäisellä 1800-luvulla hallitsivat konekiväärien monopoliasemaa, ne pystyivät hyödyntämään näitä aseita reuna-alueiden kansoja vastaan laajentaakseen dramaattisesti siirtomaaimperiumejaan. Myöhemmin, 1900-luvulla – erityisesti toisen maailmansodan jälkeen, kun konekiväärit yleistyivät – niitä hyödynnettiin imperiumien vallan murtamiseen. Mitä tasaisemmin nämä keskeiset teknologiat jakautuvat, sitä hajautetummin valta yleensä sijoittuu, ja hallinnon optimaalinen mittakaava pienenee.

2.3 Megapoliittisen muutoksen nopeus

Vaikka teknologia on nykyään selvästi tärkein tekijä ja sen merkitys näyttää kasvavan, kaikki neljä pääasiallista megapoliittista tekijää ovat menneisyydessä vaikuttaneet vallankäytön mittakaavaan.

Nämä tekijät yhdessä määrittävät, jatkuvatko väkivallan tuotot kasvuna, kun sitä käytetään entistä laajemmassa mittakaavassa. Ne vaikuttavat siihen, kuinka merkittävä tulivoima on verrattuna siihen, kuinka tehokkaasti resursseja hyödynnetään, ja niillä on myös huomattava vaikutus markkinoilla tapahtuvaan tulojen jakautumiseen. Kysymys kuuluu: millaisen roolin nämä tekijät tulevat näyttelemään tulevaisuudessa? Vastausta voi etsiä huomaamalla, että nämä megapoliittiset muuttujat kehittyvät eri tahtiin.

Maanpinnan topografia on ollut lähes muuttumaton koko tunnetun historian ajan. Lukuun ottamatta satunnaisia paikallisia vaikutuksia – kuten satamien täyttävää liettymistä, maanpinnan eroosiota tai maantäyttöä – maapallon topografia on säilynyt suunnilleen samana kuin Adam and Eve -tarinan aikaan. Se luultavasti pysyykin sellaisena, kunnes seuraava jääkausi muokkaa mantereiden maisemia uudelleen tai jokin muu dramaattinen tapahtuma myllertää maapallon pintaa. Syvemmässä mittakaavassa geologiset aikakaudet saattavat muuttua suurten meteori-iskujen vuoksi, kymmenien jopa neljänkymmenen miljoonan vuoden aikajänteellä. Jonain päivänä voi jälleen tapahtua geologisia mullistuksia, jotka muokkaavat planeettamme topografiaa merkittävästi. Jos näin käy, on todennäköistä, että sekä baseball- että krikettikaudet peruuntuvat.

Ilmasto vaihtelee paljon dynaamisemmin kuin topografia. Viimeisen miljoonan vuoden aikana ilmastonmuutos on ollut keskeisin syy maapallon pinnan piirteissä havaittuihin muutoksiin. Jääkausien aikana jäätiköt uursivat uusia laaksoja, ohjasivat jokien kulkua, erottivat saaria mantereista tai yhdistivät niitä merenpinnan laskun myötä.

Ilmaston vaihtelut ovat vaikuttaneet merkittävästi historian kulkuun: ne käynnistivät maatalouden vallankumouksen edellisen jääkauden päättymisen jälkeen ja horjuttivat valtajärjestelmiä kylmempiä ja kuivia jaksoja kohdatessa.

Viime aikoina on herännyt huoli ilmaston lämpenemisestä ja sen mahdollisista vaikutuksista, eikä tätä huolta voi täysin sivuuttaa. Kuitenkin pitkällä aikavälillä todennäköisempi uhka vaikuttaakin olevan siirtymä kohti kylmempää ilmastoa, ei lämpimämpää. Happi-isotooppeihin perustuvat merensedimenttien analyysit osoittavat, että nykyinen ajanjakso on lämpötiloiltaan toiseksi poikkeuksellisen lämmin yli kahden miljoonan vuoden tarkastelujaksolla.²² Mikäli ilmasto kääntyisi kylmemmäksi, kuten 1600-luvulla, se voisi aiheuttaa laajamittaista epävakautta kansainvälisellä tasolla. Nykyiset varoitukset ilmaston lämpenemisestä saattavat sikäli lohduttaa, että mikäli ne pitävät paikkansa, lämpötilat jatkavat vaihteluaan poikkeuksellisen lämpimissä ja suhteellisen lempeissä lukemissa, joista on saatu nauttia viimeiset kolme vuosisataa.

²² Chris Scarre, ed., Past Worlds: The Times Atlas of Archaeology 314 (New York: Random House, 1995), s. 58.

Mikrobien vaikutus vallankäyttöön on arvaamattomampi. Mikrobit, erityisesti virukset, voivat muuttua hyvin nopeasti – tavallinen nuhavirus esimerkiksi kehittyy melkein kaleidoskooppisesti. Näillä muutoksilla ei kuitenkaan ole ollut yhtä äkillisiä vaikutuksia vallankäytön muutoksiin kuin teknologian kehityksellä. Miksi näin? Osana syitä on se, että luonnollinen tasapaino suosii mikrobeja, jotka kykenevät tarttumaan, mutta eivät tuhoa isäntäpopulaatiotaan kokonaan. Taudit, jotka tappavat isäntänsä liian nopeasti, häviävät usein samalla, koska ne eivät pääse kunnolla leviämään. Mikroparasiitin säilyminen edellyttää, ettei se ole liian äkillinen tai samalla liian tappava isäntäorganismilleen.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei tappavilla epidemioilla olisi voinut olla merkittäviä vaikutuksia vallankäyttöön. Historia on täynnä tällaisia jaksoja – esimerkiksi Musta surma tappoi suuren osan Euraasian väestöstä ja horjutti 1300-luvun kansainvälistä talousjärjestelmää.

Mitä olisi voinut tapahtua

Historiaa voidaan tarkastella myös pohjimmiltaan siitä näkökulmasta, mitä olisi voinut tapahtua, eikä pelkästään sen perusteella, mitä oikeasti tapahtui. Emme näe syytä olettaa, etteivät mikroparasiitit olisi voineet jatkaa hämmennystä ihmiskunnassa vielä modernina aikana. Olisi voinut olla mahdollista, että mikrobiologiset esteet vallankäytön suunnassa – esimerkiksi vastaavat, mutta vieläkin tappavammat vastineet malarialle – olisivat pystyneet pysäyttämään länsimaiden tunkeutumisen syrjäisille alueille varhaisessa vaiheessa. Ensimmäiset rohkeat portugalilaiset merenkulkijat, jotka lähestyivät Afrikan rantoja, olisivat voineet saada tartunnan hengenvaarallisen retroviruksen muodossa, ehkä tarttuvamman kuin nykyinen AIDS, mikä olisi estänyt uuden merireitin Aasian suuntaan vielä ennen sen syntyä. Myös Columbus ja ensimmäiset uudelle mantereelle asettuneet siirtolaiset olisivat voineet kohdata sellaisia sairauksia, jotka olisivat vaikuttaneet heihin samalla tavalla kuin tuhkarokko ja muut länsimaissa yleisesti tunnetut lapsuusiän taudit tekivät paikallisille kansoille. Mitään tällaista ei kuitenkaan tapahtunut, mikä synnyttää vaikutelman, että historiaa ohjaa kenties jokin väistämätön kohtalon voimakas voima.

Mikrobit taas eivät estäneet uuden ajan valtiomuodostusta samalla tavalla kuin ne edistivät sitä. Läntisten joukkojen ja kolonistien kyky projisoida valtaa syrjäisille alueille ei perustunut pelkästään heidän teknologisiin etuihinsa, vaan myös heidän suhteelliseen vastustuskykyynsä lapsuusiän tauteja vastaan – ikään kuin näkymättöminä ‘bioaseina’. Tämä etu antoi länsimaisille matkaajille selkeän edun, johon harvat vähemmän asuttujen alueiden asukkaat pystyivät vastustamaan. Tapahtumat etenivät niin, että tautien leviäminen näytti tapahtuvan pääosin Euroopasta ulospäin, eikä vastaavaa vastavirtaa esiintynyt siitä suunnasta, joka olisi kulkenut syrjäisiltä alueilta ydinalueille.

Joidenkin mukaan länsimaiset löytöretkeilijät olisivat saattaneet tuoda Eurooppaan kuppataudin Uudesta maailmasta. Tämä väite on kuitenkin kiistanalainen, eikä sillä ollut merkittävää vaikutusta vallankäytön estämiseen. Kuppataudin suurin vaikutus olikin sen, että se muutti länsimaisten seksuaalista moraalia. 1400-luvulta aina 1900-luvun viimeiselle neljännekselle mikrobien vaikutus teollistuneeseen yhteiskuntaan oli vähitellen lempeämpi. Tuberkuloosin, polion ja influenssan aiheuttamasta kärsimyksestä huolimatta modernina aikana ei ilmennyt uusia tauteja, jotka olisivat lähimainkaan verrattavissa Antoniinisten ruttojen tai Mustan surman laajamittaiseen vaikutukseen. Parantunut kansanterveys sekä rokotteiden ja vasta-aineiden käyttöönotto heikensivät tarttuvien mikrobien merkitystä, mikä puolestaan nosti teknologian roolia vallankäytön rajoja määrittäessä.

Viime vuosina puhjenneet AIDS ja siihen liittyvät huolenaiheet eksoottisten virusten leviämisestä viittaavat siihen, ettei mikrobien rooli tulevaisuudessa välttämättä ole yhtä harmiton tai pitkäkestoinen kuin se on ollut viimeiset viisisataa vuotta. Kysymys siitä, milloin tai iskeekö maailmaan uusi kulkutauti, säilyy arvoituksena. Esimerkiksi viruspandemian puhkeaminen mikroparasiittien muodossa olisi erilainen ilmiö kuin dramaattiset ilmasto- tai topografiamuutokset, ja se todennäköisemmin horjuttaisi teknologian hegemonista ylivaltaa.

Meillä ei ole keinoa seurata tai ennakoida perusteellisia poikkeamia siihen maapallon elämänlaatuun, josta olemme tottuneet. Pidämme peukkuja ja oletamme, että seuraavan vuosituhannen merkittävimmät megapoliittiset muutokset tulevat ennemmin teknologian kuin mikrobien vaikutuksesta. Jos onni pysyy ihmiskunnan puolella, teknologia jatkaa merkityksensä kasvattamista johtavana megapoliittisena voimavarana.

Näin ei kuitenkaan aina ollut – kuten ensimmäistä suurta megapoliittista murrosta, maatalousvallankumousta, käsittelevä katsaus selvästi osoittaa.