3  East of Eden

The Agricultural Revolution and the Sophistication of Violence

“And the Lord said unto Cain, Where is Abel, thy brother? And he said, I know not: Am I my brothers’ keeper? And he said, What hast thou done? the voice of thy brothers’ blood crieth unto me from the ground.” - GENESIS 4:9-10

Viisisataa sukupolvea sitten alkoi ihmiskunnan järjestäytymisen varhaisessa vaiheessa ensimmäinen merkittävä käänne.[^51] Esivanhempamme eri alueilla tarttuivat vastahakoisesti kömpelöihin työvälineisiin, terävöittivät keppejä ja improvisoivat väliaikaisia haravia ryhtyäkseen työhön. Samalla kun he kylvivät ensimmäisiä satojaan, he loivat uuden perustan vallalle maailmassa. Maanviljelysrevoluutio oli ensimmäinen suuri taloudellinen ja sosiaalinen mullistus. Se alkoi Eedenistä karkottamisesta ja eteni niin hitaasti, että maanviljely ei vielä täysin syrjäyttänyt metsästystä ja keräilyä kaikilla sopivilla alueilla maailmanlaajuisesti, kun 1900-luku avautui. Asiantuntijoiden mukaan jopa Lähi-idässä, jossa maanviljely ensisijaisesti ilmestyi, sen käyttöönotto tapahtui “a long incremental process” – eli pitkässä asteittaisessa prosessissa, joka “may have taken five thousand years or more.”¹

¹ Gregg, op. ciL, xv.

Maanviljelyn vallankumouksen ymmärtäminen on ensimmäinen askel informaatiovallankumouksen hahmottamisessa. Maaperän muokkaamisen ja sadonkorjuun käyttöönotto tarjoaa selkeän esimerkin siitä, miten näennäisesti yksinkertainen muutos työn luonteessa voi radikaalisti muuttaa yhteiskunnan toimintaa. Asettamalla tämän menneisyyden mullistuksen oikeaan kontekstiin olet paremmin varustautunut ennustamaan, kuinka historia saattaa kehittyä vastauksena mikroprosessoriteknologiaan pohjautuvaan uuteen väkivallan logiikkaan.

Jotta voit todella arvostaa maanviljelyn vallankumouksellisen vaikutuksen, sinun on ensin ymmärrettävä, miten alkukantainen yhteiskunta oli järjestäytynyt ennen maanviljelyn syntyä. Olemme käsitelleet tätä aihetta teoksessamme The Great Reckoning, ja alla esittelemme siitä syventävän kuvauksen. Pitkän esihistoriallisen ajan ihmisen elämässä metsästys- ja keräilyyhteisöt olivat ainoita sosiaalisen järjestäytymisen muotoja, jolloin elämässä tapahtui vain vähäisiä muutoksia sukupolvesta toiseen. Antropologien mukaan ihmiset ovat eläneet metsästäjinä ja keräilijöinä 99 prosenttia siitä ajasta, kun ilmestyimme maapallolle. Keskeistä näiden ryhmien menestykselle – ja lopulta myös epäonnistumiselle – oli se, että niiden tuli toimia hyvin pienemmässä mittakaavassa laajalla alueella.

Keräilijät pystyivät selviytymään vain alueilla, joissa väestötiheys oli hyvin alhainen. Jos haluat ymmärtää miksi, pohdi, millaisia haasteita suuremmat ryhmät olisivat aiheuttaneet. Esimerkiksi tuhansien metsästäjien yhtenäinen marssi halki maiseman olisi aiheuttanut sellaista melua, että se pelottaisi riistaa, jota he pyrkivät pyydystämään. Entä jos pieni metsästäjäarmeija onnistuisi aika ajoin kuljettamaan suuren lauman lähelle – silloin ruoan, kuten villinä kasvavien hedelmien ja syötävien kasvien, säilyvyys olisi vaarassa. Suuri keräilyryhmä olisi voinut kuluttaa ympäristönsä ylikorjuuksen seurauksena, aivan kuten nälissään oleva armeija Kolmekymmentä vuotta kestäneessä sodassa. Siksi metsästysryhmien piti pysyä pieninä, jotta ylikorjuus vältettäisiin. Kuten Stephen Boyden kirjoittaa teoksessaan Western Civilization in Biological Perspective: ‘Most commonly, hunter-gatherer groups number between twenty-five and fifty individuals.’²

² Boyden, op. cit., s. 62.

Nykyään elää kymmenen tuhannen acreen ulottuvalla alueella lauhkeassa ilmastossa on ylellisyys, johon voivat varautua vain erittäin varakkaat. Metsästäjä-keräilyperheet eivät olisi selvinneet pienemmällä alueella, sillä ne tarvitsivat usein tuhansia acreja henkeä kohti, jopa alueilla, jotka olivat kaikkein hedelmällisimpiä keräilyyn. Tämä selittää, miksi erityisen suotuisten olosuhteiden aikana, jotka mahdollistivat maanviljelyn, ihmisväestön kasvu saattoi johtaa perustavanlaatuisiin väestökriiseihin. Koska yhden ihmisen elämää oli tuettava valtavalla maa-alueella, metsästys- ja keräilyyhteisöjen väestötiheys oli uskomattoman matala – lähes samankaltainen kuin karhujen.

Hieman hienovaraisinakin erona ihmisten ruokavaliossa verrattuna karhujen ruokavalioon, keräilijöiden elintarvikkeiden hankinta perustui avonaisen luonnon tarjoamiin resursseihin, kuten metsistä ja läheisiltä vesistöiltä. Vaikka osa keräilijöistä harjoitti kalastusta, suurin osa oli metsästäjiä, jotka hankkivat ruokavaliostaan noin kolmasosan–viidesosan proteiinia suurista nisäkkäistä. Metsästäjä-keräilijöillä ei muutenkaan ollut käytössään kehittynyttä teknologiaa, vaan he kuljettivat mukanaan vain muutamia yksinkertaisia työkaluja ja esineitä. Heillä ei ollut keinoja säilyttää suuria määriä lihaa tai muita elintarvikkeita myöhempää käyttöä varten, vaan suurin osa kerätystä ruoasta piti kuluttaa heti tai se pilaantui nopeasti. Tämä ei tarkoita, etteikö jotkut olisi syöneet vielä pilaantunutta ruokaa – kuten Boyden raportoi Eskimoiden tapaista käyttäytymistä, jotka ‘sanotaan pitävän erityisesti hajoavasta ruoasta.’³ Hän toistaa asiantuntijoiden havainnot, joiden mukaan Eskimot ‘haudattavat kalojen päät ja antavat niiden mädäntyä, kunnes luiden koostumus muistuttaa lihaa. Sen jälkeen he vaivaavat hajuavan massan tahnaksi ja syövät sitä’; he nauttivat myös ‘poron lisäksi perhosten rasvaisista toukista, joita tarjoillaan raakana… peurojen ulosteita, joita pureskellaan kuin marjoja … sekä vuosia täynnä olevaa ja toukkia sisältävää luuydintä.’⁴

³ Ibid., s. 67.

⁴ Ibid.

Muilla herkullisilla aineksilla mitättömänä keräilijät eivät kehittäneet merkittävästi ylimääräistä ravintoa. Kuten antropologi Gregg huomauttaa, ‘liikkuvat väestöt eivät yleensä varastoi ruokaa sesonkien tai odottamattomien resurssipuutteiden varalle.’ Tämän seurauksena metsästäjä-keräilijöillä oli hyvin vähän ylimääräistä talteen otettavaa. Lisäksi työjaon, johon kuului erikoistuminen esimerkiksi väkivallan käyttöön, ylläpito oli kestämätöntä ympäristöissä, joissa ylijäämäruokaa ei voitu säilyttää. Myös metsästyksen itsessään loogiset rajat määräsivät, että väkivalta ryhmien sisällä ei koskaan voinut nousta liian suureksi, sillä ryhmän piti pysyä kohtuullisen pienenä.

Keräilijäryhmien pienimuotoisuus oli merkittävä etu monellakin tavalla. Pienen ryhmän jäsenet tunsivat toisensa hyvin, mikä helpotti ja tehosti yhteistyötä. Kasvava jäsenmäärä taas vaikeutti päätöksentekoa, sillä ristiriitaisia kannustimia ilmenee yhä enemmän. Mieti vain, kuinka haastavaa on saada järjestykseen vaikka kaksitoista ihmistä lähtemään yhdessä syömään – kuvittele, mitä satojen tai jopa tuhansien ihmisten koordinoiminen juhlatilanteessa vaatisi. Ilman pysyvää ja erillistä poliittista järjestystä tai sodalla usein vaadittua byrokratiaa metsästys- ja keräilyryhmien täytyi nojata yhteisymmärrykseen ja vaikuttamiseen perustuviin periaatteisiin, jotka toimivat parhaiten juuri pienissä, joustavasti ajautuvissa ryhmissä.

Kysymys siitä, olivatko metsästys- ja keräilyryhmät luonnostaan rentoja, on kiistaton. Sir Henry Maine korostaa ‘alkukantaisen ihmisen yleistä sotahenkisyyttä’ ja totesi: ‘Luonnollista ja alkukantaista ei ole rauhaa, vaan sota.’⁵ Tämä näkemys saa vahvistusta evoluutiobiologien tutkimuksesta, kuten R. Paul Shaw ja Yuwa Wong ovat todenneet: on olemassa vahvoja viitteitä siitä, että monet Euroopan neljännen ja esineljänneksen jäätiköitymien aikaiset Australopithecus-, Homo erectus- ja Homo sapiens -jäännökset ovat syntyneet taisteluissa.⁶ Toisaalta asiantuntijat, kuten Stephen Boyden, kyseenalaistavat, että primitiiviset ryhmät olisivat olleet erityisen sodanhaluisia tai väkivaltaisia. Sosiaaliset käytännöt ovat kehittyneet vähentämään sisäisiä jännitteitä ja helpottamaan saaliin jakamista. Erityisesti alueilla, joilla yksittäisen metsästäjän on vaikea kaataa suurta riistaa, ovat kehittyneet uskonnolliset ja sosiaaliset opetukset, jotka edistävät saaliin uudelleenjaottelua koko ryhmän kesken. Metallisien kalorivarojen jakaminen nähtiin kirjaimellisesti ensisijaisena tavoitteena; liikkeellepanevana voimavarana toimi tarve pikemminkin kuin tunteet. Ensimmäisenä hyödyntäjinä olivat usein ne, joilla oli eniten käytettävissä taloudellisia ja sotilaallisia kykyjä – parhaassa kunnossa olevat metsästäjät, jotka osasivat toimia myös pienen ryhmän tehokkaimpina sotilaisina. Varmistamalla näille jäsenille ensisijaisen oikeuden saaliiseen, ryhmä pystyi vähentämään mahdollisesti kohtalokkaiden sisäisten riitojen riskiä.

⁵ Siteerattu teoksesta E. J. P. Veale, Advance to Barbarism: The Development of Total Warfore (New York: Devin-Adair, 1968), s. 37.

⁶ R. Paul Shaw ja Yuwa Wong, Genetic Seeds of Warfare: Evolution, Nationalism and Patriotism (Boston: Unwin Hyman, 1989), s. 4.

Niin kauan kuin väestötiheydet pysyivät alhaisina, keräilijöiden jumalat eivät heijastaneet harvemmin sotilaallisia ominaisuuksia, vaan olivat enemmänkin luonnonvoimien tai metsästettyjen eläinten ilmentymiä. Pääoman niukkuus ja avoimet rajat tekivät sodasta usein tarpeetonta. Pienen perheen tai klaanin ulkopuolella harvoin esiintyi uhkaavia naapureita, ja ruoan etsinnässä liikkuneet ihmiset eivät keränneet merkittäviä henkilökohtaisia omaisuuksia, mikä vähensi omaisuusrikollisuutta luonnostaan. Ristiriitatilanteissa osapuolet usein tyytyivät vetäytymään, sillä panostettavaa olin vain minimaalisesti, ja pakeneminen osoittautui helpoksi ratkaisuksi henkilökohtaisiin erimielisyyksiin tai kohtuuttomiin vaatimuksiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö varhaiset ihmiset olisi osanneet käyttäytyä väkivaltaisesti – he saattoivat olla niin kovin aggressiivisia, ettei käyttäytymistään ole edes helppo kuvitella – mutta väkivalta johtuikin ensisijaisesti henkilökohtaisista syistä tai jopa huvin vuoksi.

Metsästäjä-keräilijöiden elinkeino perustui pieniin, joustaviin ryhmiin, joissa työjakoa pystyttiin jakamaan käytännössä vain sukupuolten mukaan. Näiltä ryhmiltä puuttui järjestäytynyt hallinto, pysyvät asutukset ja mahdollisuudet varallisuuden kerryttämiseen – aivan kuten kirjallinen kielikin oli vielä tuntemattomissa. Ilman kirjallisuutta ei voitu laatia virallisia asiakirjoja eikä tallentaa historiaa, mikä rajoitti sivilisaation rakennuspalikoiden eli kulttuuristen ilmiöiden kehittymistä.

Overkill

Keräily- ja metsästyselämän dynamiikka synnytti täysin erilaiset työmotivaatioita kuin ne, jotka ovat tuttuja maanviljelyn alkuajoilta. Keräilijän elämässä vaadittiin hyvin vähäisiä pääomavaatimuksia – muutama primitiivinen työkalu ja ase riittivät. Investointikanavaa ei juuri ollut, eikä edes maan yksityisomaisuutta esiintynyt, paitsi satunnaisesti kivilouhoksissa, joissa kaivettiin esimerkiksi pilkkoa tai saippualuotia.⁷ Kuten antropologi Susan Alling Gregg kirjoitti teoksessaan Foragers and Farmers: ‘Resurssien omistusoikeus ja niihin pääsy olivat ryhmän yhteisiä.’⁸

⁷ Katso Carleton S. Coon, The Hunting Peoples (New York: Nick Lyons Books, 1971), s. 275.

⁸ Gregg, op. cit., s. 23.

Keräilijöillä ei usein ollut pysyvää asuinpaikkaa, kuten esimerkiksi järvenrannoilla asuvilla kalastajilla. Koska heidän kotinsa vaihtelivat, heidän ei tarvinnut tehdä kovasti töitä omaisuuden hankkimiseksi tai sen ylläpitämiseksi – asuntolainoja, veroja eikä huonekaluja ei ollut. Kulutushyödykkeitä olivat lähinnä eläinskinat ja ryhmän jäsenten itse valmistamat koriste-esineet, eikä ostettavaa ollut juuri mitään. Näissä olosuhteissa säästöajattelu oli vain karkeasti hahmoteltu käsite.

Koska ei ollut tarvetta ylityöhön eikä selkeää työjakoa, kovan työn perinteinen käsite oli metsästäjä-keräilyryhmille käytännössä vieras. Poikkeuksellisissa tilanteissa, joissa ruoan löytäminen vaati jatkuvaa ponnistelua, tehtiin vain sitä työtä, joka oli välttämätöntä selviytymiseksi. Tyypillisessä metsästäjä-keräilyryhmässä työaika oli noin kahdeksasta viisitoista tuntia viikossa.⁹ Koska metsästäjän työ ei lisännyt ruontarantoja vaan kulutti niitä, se, joka tehosti työpanostaan saavuttaakseen enemmän saalista kuin mitä ehtisi syödä ennen pilaantumista, ei edistänyt vaurautta. Päinvastoin, liiallinen tappaminen (overkill) heikensi tulevien ruokavarojen saamisen mahdollisuuksia ja vaikutti siten negatiivisesti ryhmän hyvinvointiin. Tästä syystä jotkut keräilijät, kuten eskimot, rankaisivat tai jätivät ulos ne jäsenet, jotka harjoittivat liiallista tappamista.

⁹ Boyden, op. cit., s. 69.

¹⁰ Shaw ja Wong, op. cit., s. 69

Eskimojen tapa rankaista liiallista tappamista on erityisen puhelias, sillä he olisivat voineet säilöä lihaa esimerkiksi pakastamalla. Myös suurten merieläinten öljyn erottamiseen olisi voitu kehittää varastointimenetelmiä. Se, että keräilijät yleensä eivät toimi näin, kuvastaa heidän huomattavasti passiivisempia suhteitaan luontoon ja saattaa kertoa siitä, kuinka kulttuuri vaikuttaa kognitioon ja mentaalisiin prosesseihin. Monimutkaisten ympäristöjen oppimista ja käyttäytymismalleja rajoittavat tekijät tekevät joidenkin strategioiden omaksumisesta huomattavasti vaikeampaa kuin miltä ulospäin vaikuttaisi. Kuten R. Paul Shaw ja Yuwa Wong ovat kirjoittaneet, ‘koska ekologiset niitit eroavat monin tavoin, myös oppimisen harhat vaihtelevat.’¹⁰

Tästä näkökulmasta maanviljelyn alku merkitsi muutakin kuin pelkkää ruokavaliomuutosta; se synnytti laajan vallankumouksen talouden ja kulttuurin organisoinnissa sekä muuttui väkivallan logiikassa. Maanviljely loi suuria pääomavaatimuksia maa-alueilla ja joskus jopa kastelujärjestelmissä. Viljat ja kesytetyt eläimet muodostivat arvokkaita omaisuuksia, joita voitiin säilyttää, varastoida ja jopa varastaa. Koska viljaa piti hoitaa koko kasvukauden ajan – istutuksesta sadonkorjuuseen – sen jättäminen uhkien uhatessa kävi vähemmän houkuttelevaksi, erityisesti kuivilla alueilla, joissa viljelymahdollisuudet rajoittuivat pieneen maa-alueeseen, jolla oli luotettavat vesivarannot. Kun pakeneminen muuttui yhä vaikeammaksi, järjestettyjen ryöstöjen riski kasvoi, ja hyökkäykset viljelijöihin yleistyivät sadonkorjuuaikana, mikä vähitellen kasvatti sodankäynnin mittakaavaa.

Tämä vaikutti siihen, että yhteisöjen koko kasvoi, sillä väkivaltaiset yhteenotot voitettiin useammin suuremman ryhmän toimesta. Kun maa-alueista ja niiden tuotoista käyty kilpailu kiristyi, yhteisöistä tuli pysyvämpiä ja työnjako näkyvämmäksi. Ensimmäistä kertaa syntyi työllisyys ja orjuus: maanviljelijät ja karjankasvattajat erikoistuivat ruoan tuottamiseen, keramiikkataiteilijat valmistivat astioita ruoan säilyttämistä varten ja papit rukoilivat sateita tuottaakseen runsaita satoja. Väkivallan asiantuntijat, hallituksen esi-isät, suuntautuivat yhä enemmän sekä ryöstöön että sen torjuntaan, ja papien joukosta muodostui historian ensimmäisiä varakkaita henkilöitä.

Maaseudun varhaisvaiheissa soturit alkoivat hallita osaa vuotuisesta satojen määrästä suojelumaksuna. Paikoissa, joissa uhkia oli vain vähän, yrittäjämaanviljelijät pystyivät joskus säilyttämään suhteellisen itsenäisyytensä. Mutta kun väestötiheys kasvoi ja ruoan saatavuudesta käyty kilpailu kiristyi – erityisesti aavikoiden ympärillä, missä tuottava maa oli niukkaa – soturiryhmä pystyi ottamaan suuren osan kokonaisproduktiosta. Nämä soturit perustuivat ensimmäisiin valtioihin, joiden rahankorjuun tuotoiksi saattoi muodostua jopa 25 prosenttia viljasadosta ja puolet kotieläinkannan kasvusta. Maanviljely näin ollen lisäsi dramaattisesti pakottamisen merkitystä, ja resurssien lisääntyessä ryöstö kasvoi huomattavasti.

Koko maatalousvallankumouksen peruslogiikan toteutuminen vei vuosituhansia. Pitkään harvaan asutut viljelijäyhteisöt leutojen ilmastojen alueilla saattoivat elää kuten metsästyksen ja keräilyn perinteitä jatkaneet esi-isänsä, missä maa ja sade olivat runsaasti. Siellä maanviljelijät viljelivät satoa pienimuotoisesti ilman suurta väkivaltaista häiriötä. Mutta kun väestömäärät kasvoivat tuhansien vuosien aikana, nekin kylät joutuivat satunnaisen ryöstön kohteiksi, mikä saattoi joskus jättää heille vain riittämättömän määrän siemeniä seuraavaa satovuosikautta varten. Kilpaileva ryöstö, eli anarkia, oli toisinaan yhtä ongelmallista kuin suojaamattomien yhteisöjen puute järjestäytymisessä, jolloin väkivallan monopolisoiminen jäätyi kehittämättä.

Ajan myötä maanviljelyn sisäinen väkivallan logiikka levisi yhä laajemmalle sen yhteisöihin, joissa viljely vakiintui. Alueilla, joilla maa- ja karjankasvatus oli mahdollista ilman valtioiden ryöstöä, muodostui vain muutamia aidosti syrjäisiä alueita. Esimerkiksi Afganistanin Kafir-alueet kieltäytyivät ulkopuolisen hallinnon asettamisesta aina 1800-luvun lopulle saakka, mutta jo ennen sitä ne olivat muuttuneet sotilaallisiksi yhteiskunniksi, jäsenten sukulaisuussuhteisiin perustuviksi. Tällaiset järjestelyt eivät kyenneet kuitenkaan kokoamaan laajaa voimaa, ennen kuin brittiläiset modernit aseet tuotiin alueelle – siihen asti Kafirit pysyivät itsenäisinä syrjäisillä Bashgalin ja Waigalin laaksoilla, suojattuina maaston, korkeiden vuorten ja aavikoiden toimesta.¹¹

¹¹ Lisätietoja kafireista: Schuyler Jones, Men of Influence in Nuristan (London: Seminar Press, 1974).

Ajan myötä maatalousvallankumouksen peruslogiikka juurtui niihin yhteiskuntiin, joissa viljely vakiintui. Maanviljely kasvatti huomattavasti yhteisöjen muodostumista, ja noin kymmenen tuhatta vuotta sitten alkoivat syntyä kaupunkeja. Vaikka ne olivat vielä hyvin pieniä, ne muodostivat ensimmäisten sivilisaatioiden keskuksia – sana, joka on johdettu latinankielisestä termistä civitas, tarkoittaen kansalaisuutta tai kaupungin asukkaita. Maanviljelyn luomien varojen ansiosta syntyi tarve varastonhallinnalle. Ilman mahdollisuutta kerätä tietoja ja antaa kuitteja ei olisi voitu verottaa. Kirjanpitomerkinnät, jotka lopulta muovasivat kirjoitetun kielen peruselementtejä, olivat innovaatio, jota metsästäjiltä ja keräilijöiltä ei ollut ennen nähty.

Maatalous laajensi ajanmittaista ympäristöä, jonka sisällä ihmisten piti ratkaista erilaisia käytännön ongelmia. Metsästäjäryhmät toimivat usein vain lyhyen aikahorisontin puitteissa – he harvoin ryhtyivät hankkeisiin, jotka kestäisivät yli muutaman päivän. Sen sijaan kasvin istuttaminen ja sadonkorjuu veivät kuukausia. Pitkän aikavälin hankkeet pakottivat maanviljelijöitä suuntaamaan katseensa tulevaisuuteen. Tarkkojen tähtitieteellisten havaintojen avulla voitiin laatia almanakkoja ja kalentereita, jotka toimivat oppaina oikean istutusaikataulun ja sadonkorjuun määrittämisessä. Maatalouden myötä metsästäjäryhmien toiminta-alueet laajenivat merkittävästi.

3.1 Property

Siirtyminen pysyvään maatalousyhteiskuntaan johti yksityisomistuksen syntyyn. On selvää, ettei kukaan tyytyisi siihen, että koko kasvukauden aherruksen päätteeksi joku muu korjaisi sen, mitä hän itse oli tuottanut. Omistuksen käsite syntyi väistämättömänä seurauksena maatalouden kehittymisestä, mutta sen selkeyttä heikensi myös maanviljelyn käyttöönoton mukanaan tuoma väkivallan logiikka. Omistuksen syntyä sekasi myös se, että yksilöiden poliittinen valta ei enää ollut yhtä tasa-arvoista kuin keräilyyhteisöissä, joissa jokainen terve aikuismies pystyi toimimaan metsästäjänä yhtä hyvin kuin muutkin. Maatalous sai aikaan väkivallan erikoistumisen, sillä se loi varastettavaa tuotantoa, mikä teki aseistukseen investoimisesta kannattavampaa ja edisti rikastelevien ryöstöjen syntymistä.

Nyt niitä, joilla oli kyky organisoida, alkoi määräytyä uusi saalistuksen muoto – väkivallan monopoli eli hallitus. Tämä erotti yhteiskunnat jyrkästi, luoden hyvin erilaiset olosuhteet niille, jotka hyötyivät ryöstöistä, ja niille, jotka aherruttivat pelloilla. Harvat, jotka pystyivät hallitsemaan sotilaallista voimaa, rikastuivat, samoin kuin muut, jotka saivat heidän suosionsa kautta etua. Jumalkuninkaiden ja heidän liittolaistensa sekä pienempien paikallisten mahtavien, jotka hallitsivat ensimmäisiä Lähi-idän valtioita, asema mahdollisti modernimpien omaisuuden muotojen omaksumisen verrattuna siihen, että suuri väki joutuikin ahertamaan omien satojensa eteen.

Tietenkin on anakronistista ajatella yksityisen ja julkisen omaisuuden eroa varhaisissa maatalousyhteiskunnissa. Hallitsevalla jumalkuninkaalla oli kaikki valtion resurssit käytössään tavalla, jota olisi vaikea erottaa laajan tilan omistajuudesta. Juuri kuten Euroopan feodaalikaudella kaiken omaisuuden hallinnassa oli ylempien voimavaltaisten toimijoiden ylivallan alaisena, myös hierarkian alempiin tasoihin kuuluvat omaisuuserät joutuivat heikkenemään hallitsijan mielivallan mukaan.

Vain väittämä siitä, ettei voimansa haltija olisi ollut lain rajoittama, ei tarkoita, että hän olisi voinut ottaa haltuunsa mitä tahansa. Kustannukset ja palkkiot rajoittivat voimaansa haltijaa yhtä paljon kuin ne nykyään rajoittavat Kanadan pääministeriä. Lisäksi faaraon toimintaa rajoittivat hänen aikansa kuljetus- ja viestintäongelmat. Jo pelkkä ryöstön siirtäminen paikasta toiseen – erityisesti kun ryöstön arvo mitattiin pääasiassa maataloustuotteina – johti huomattaviin menetyksiin pilaantumisen ja varkauksien seurauksena. Valvontaan tarkoitettujen virkamiesten määrän kasvu vähensi varastamisesta aiheutuneita tappioita, mutta lisäsi samalla faaraon kokonaiskustannuksia. Hajautettu valta, joka tietyissä tilanteissa edisti tuotannon optimointia, synnytti myös vahvempia paikallisia valtakeskuksia, jotka toisinaan kasvoivat täysimittaisiksi dynastisen hallinnan haastajiksi. Jopa itämaiset despotit eivät olleet millään tavalla vapaita toimimaan mielensä mukaan, vaan heidän oli hyväksyttävä se, millainen raavan vallan tasapaino oli.

Vaikka kaikkia – myös rikkaita – kohdattiin mielivaltaisesti riistaamalla, jotkut pystyivät silti kerryttämään omaisuuttaan. Aivan kuten nykyäänkin, valtio käytti suuren osan tuloistaan julkisiin hankkeisiin. Hankkeet, kuten kastelujärjestelmät, uskonnolliset monumentit ja kuninkaiden hautakammiot, tarjosivat arkkitehdeille ja käsityöläisille mahdollisuuden ansaita elinkustannuksia. Joillakin hyvässä asemassa olevilla yksilöillä oli mahdollisuus kerryttää huomattavaa yksityisomaisuutta; itse asiassa suuri osa varhaisen Sumerin – Mesopotamian – kiilakirjoista sisältää merkintöjä erilaisista kauppatoimista, joista suurin osa koskee omaisuusoikeuksien siirtoa.

Varhaisissa maatalousyhteiskunnissa esiintyi yksityisomaisuutta, mutta sitä ilmeni harvoin sosiaalipyramidin alimmalla tasolla. Suurin osa väestöstä koostui talonpojista, jotka olivat liian köyhiä kerryttämään merkittävää varallisuutta. Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta suurin osa talonpojista on aina nykyaikaan asti pysynyt niin köyhinä, että he ovat joutuneet jatkuvasti kärsimään nälästä aina silloin, kun kuivuus, tulva tai tuholaisten aiheuttama vahinko heikensi satoja. Tämän vuoksi talonpojien oli järjestettävä asiansa siten, että huonojen vuosien riskit minimoitiin. Laajassa ja köyhässä yhteiskunnassa vallitsi primitiivisempi omaisuuden organisointi, joka sekä lisäsi selviytymismahdollisuuksia että hinnoitteli samalla suurimman osan mahdollisuuksista kerryttää pääomaa ja nousta taloudellisessa järjestelmässä.

Talonpoikavakuutus

Tämän järjestelyn muoto oli sellainen, mitä antropologit ja yhteiskuntahistorioitsijat kuvaavat ‘suljetuksi kyläksi.’ Lähes jokaisessa esikehityksellisessä talonpoikayhteiskunnassa taloudellisen organisoinnin päämuotona toimi suljettu kylä. Toisin kuin nykyajan talousjärjestelmissä, joissa yksilöt käyvät kauppaa useiden ostajien ja myyjien kanssa avoimilla markkinoilla, suljetun kylän kotitaloudet yhdistyivät toimimaan kuin epävirallinen osakeyhtiö tai suuri perhe – eivät avoimilla markkinapaikoilla, vaan suljetussa järjestelmässä, jossa kaikkien kylän taloudellisten tapahtumien keskimääräiseksi vastapuoliksi muodostui yksi monopolistinen paikallinen maanomistaja tai hänen edustajansa, kuten kyläpäälliköt. Koko kylä solmi maanomistajan kanssa sopimuksen, yleensä maksuna luonnontuotteina, jolloin maksu perustui satoon eikä kiinteään vuokraan. Prosentuaalinen vuokra tarkoitti, että maanomistaja kantoi osan huonon sadon riskeistä, samalla kun hän sai suurimman osan mahdollisesta voitosta. Lisäksi maanomistajat toimivat usein myös siemenlähteinä.

Tämä järjestely minimoikin nälänhätien riskin, sillä se edellytti, että maanomistajan – ei talonpojan – olisi säästettävä suhteettoman suuri osuus sadostaan. Koska maataloustuotokset olivat monilla alueilla aiemmin järkyttävän alhaiset, jokaista kolmea korjettua sadonosaa kohden piti kylvää jopa kaksi siementä. Näissä olosuhteissa huono sato merkitsi massiivista nälänhätää. Talonpojat suosivat järkevää järjestelyä, jossa maanomistajalle määrättiin velvoite investoida heidän selviytymisensä turvaamiseksi. Ostamalla monopolihinnoin, myymällä halvalla ja tarjoamalla maanomistajalle työtä vastineeksi, talonpojat paransivat omia selviytymismahdollisuuksiaan.

Samankaltainen impulssi sai tyypillisen talonpojan luopumaan vapaan omistusoikeuden tarjoamasta turvasta suljetun kyläekonomian puitteissa. Asettamalla itsensä kylän vanhimman alttiiksi talonpoikaperhe paransi mahdollisuuksiaan hyötyä säännöllisestä peltojen uudelleenjaosta – ei harvoin vanhimi valitsi itselleen ja suosikeilleen parhaat pellot. Tämä kuitenkin muodostui riskinä, jonka talonpoikien oli kestettävä voidakseen nauttia siitä selviytymisen vakuudesta, mitä hämmentävä yhteinen peltojen omistajuus tarjosi. Aikoina, jolloin sato oli äärimmäisen heikko, pellon kasvun olosuhteiden ero sadan jaardin etäisyydessä saattoi ratkaista sen, johtuiko nälänhädästä vai selviytymisestä. Talonpojat valitsivat usein järjestelyjä, jotka vähensivät riskiä – vaikka se tarkoittikin mahdollisuudesta lisävaurauden kasvun uhraamista.

Yleisesti ottaen riskin välttämiseen suuntautunut käyttäytyminen on ollut ominaista kaikille selviytymisen haasteita kokeville ryhmille. Esiteollisissa yhteiskunnissa köyhien toimintaa rajoittivat epävarmuustekijät, mikä kavensi niiden rauhanomaisten taloudellisten toimintamallien kirjoa, joita yksilöille sosiaalisesti sallittiin. Tabut ja sosiaaliset rajoitteet alistivat kokeilunhalun ja innovatiivisuuden, vaikka tämä maksoikin sen, että potentiaalisesti edullisia parannuksia vakiintuneisiin toimintatapoihin jouduttiin uhraamaan.¹² Tämä oli rationaalinen reaktio siihen tosiasiaan, että kokeilu lisää tulosten vaihtelua. Suurempi vaihtelu tarkoittaa paitsi mahdollisesti suurempia voittoja myös entistä uhkaavampia, mahdollisesti tuhoisia tappioita niille, jotka elävät selviytymisen laidoilla. Suuri osa köyhien maatalousyhteisöjen kulttuurienergiasta on aina ollut suunnattu kokeilujen tukahduttamiseen, mikä toimi heidän vakuutuksenaan selviytymisen varmistamiseksi.

¹² Katso Samuel L. Popkin, The Rational Peasant (Berkeley: University of California Press, 1979), s. 13.

Kulttuurit eivät ole makuasioita, vaan ne ovat sopeutumisjärjestelmiä tiettyihin olosuhteisiin, jotka voivat osoittautua merkityksettömiksi tai jopa vastavaikutteisiksi muissa ympäristöissä. Ihmiset elävät monenlaisissa elinympäristöissä, ja asuinpaikkamme tarjoamien mahdollisuuksien niukkuus edellyttää monipuolisia käyttäytymismalleja, joita ei voi yksinkertaisesti instinktien ohjaamana. Siksi käyttäytymismallit ohjelmoituvat kulttuurisesti. Monille maatalousyhteisöille kulttuuri opetti selviytymään – mutta vain selviytymään – sellaisessa ympäristössä, jossa ylellistä osallistumista avoimille markkinoille ei juuri sallittu.

Yksilöllinen kyky ja henkilökohtainen valinta – modernin ajattelun mukainen ‘onnellisuuden tavoittelu’ – joutuivat alistumaan tabujen ja sosiaalisten rajoitteiden alle, jotka ovat perinteisesti korostuneet erityisesti köyhien keskuudessa. Näitä rajoituksia poistettiin vain suurin vaikeuksin yhteiskunnissa, joissa tuotantotehokkuus oli rajallinen. Kun ja missä maataloustuottavuus oli korkeampaa, kuten muinaisessa Kreikassa, tapahtui pieniä megapoliittisia vallankumouksia, joissa omaisuus sai nykyaikaisemmat muotonsa. Näin syntyi ‘allod’, eli vapaa omistusoikeus; maa vuokrattiin yleensä kiinteällä palkkiolla, ja vuokralainen kantoi sekä taloudellisen riskin että suuremman osuuden voitoista, mikäli sato onnistui. Korkeammat säästöt mahdollistivat riskialttiimpaa käyttäytymistä itsensä vakuuttamiseksi, jolloin itsenäiset viljelijät pystyivät nousemaan talonpoikaisuuden yläpuolelle ja joskus jopa kartuttamaan omaa varallisuuttaan.

Markkinamaisempien omaisuusoikeuksien ja suhteiden kehityksen taipumus talouksien hierarkian ylimmillä tasoilla – tai harvinaisimmissa tapauksissa koko talouden laajuudessa – on keskeinen piirre yhteiskuntajärjestyksessä, etenkin kun yhteiskunnat nousevat köyhyydestä. On yhtä tärkeää huomata, että historiallisesti maatalousyhteiskuntien yleisin järjestelmä oli pohjimmiltaan feodaalinen: markkinasuhteet sijaitsivat ylimmällä tasolla ja suljettu kyläjärjestelmä alimmalla. Suuri osa talonpojista oli sidottu maahan lähes kaikissa esiteollisissa maatalousyhteiskunnissa. Niin kauan kun maataloustuottavuus pysyi alhaisena tai sen parantaminen edellytti pääsyä keskitettyihin vesivoimajärjestelmiin, yksittäisten viljelijöiden vapaus ja omistusoikeudet alimmalla tasolla pysyivät minimaalisina. Tällaisissa olosuhteissa feodaaliset omaisuusmuodot hallitsivat: maa oli enemmän käytössopimuksen alainen kuin vapaasti omistettavissa, ja myynti-, lahjoitus- sekä perimisoikeuksia rajoitettiin.

Feodalismi eri muodoissaan ei ollut ainoastaan vastaus jatkuvasti läsnä olevaan saalistavaa väkivaltaa vastaan kohdistuviin riskeihin, vaan myös reaktio järkyttävän alhaisiin tuottavuuslukuihin. Näitä kahta ilmiötä on usein havaittu kulkevan käsi kädessä maatalousyhteisöissä, jolloin ne vaikuttavat toisiinsa. Kun julkinen auktoriteetti romahti, myös omaisuusoikeudet ja vauraus vähenivät vastaavasti, ja tuottavuuden lasku heikensi samalla auktoriteettia. Vaikka kaikki kuivuudet tai epäedulliset ilmasto-olosuhteet eivät johtaneet julkisen vallan hajoamiseen, monet niistä tekivät niin.

3.2 Feodaalisen vallankumouksen vuosi 1000

Niin kävi vuonna 1000 sattunut muutos, joka laukaisi feodaalisen vallankumouksen.¹³ Tuolloin megapoliittiset ja taloudelliset olosuhteet erosivat merkittävästi niistä, joita nykyään pidämme keskiaikojen tunnusmerkkeinä. Ensimmäisten Rooman romahdusta seuraavien vuosisatojen aikana Länsi-Euroopan talous kuihtui: entiset Rooman valtakunnan alueilla juurtuneet saksalaiset kuningaskunnat omaksuivat osan Rooman valtion toiminnoista, mutta ilman samaa kunnianhimoa. Infrastruktuuria ei juuri ylläpidetty, ja vuosisatojen myötä sillat sekä vesiautomaatiot rappeutuivat ja tulivat käyttökelvottomiksi. Roomalaisia kolikoita käytettiin vielä jonkin verran, mutta ne lähes katoivat liikkeestä. Maanmarkkinat, jotka Rooman aikana kukoistivat, kuivuttuivat käytännössä, ja kaupungit, jotka olivat olleet Rooman hallinnon keskuksia, hävisivät lähes yhtä lailla kuin valtion verotusvalta. Myös muut sivilisaatiota kuvaavat välineet lähes katoivat.

¹³ Katso Bois, op. cit.

¹⁴ Katso Frances and Joseph Gies, Cathedral, Forge, and Waterwheel: Technology and Invention in the Middle Ages (New York: HarperCollins, 1994), s. 40.

¹⁵ Lainattuna ibid., s. 42.

‘Pimeät ajat’ saivat nimensä hyvistä syistä. Lukutaidon harveneminen johti siihen, että kuka tahansa, joka osasi lukea ja kirjoittaa, saattoi odottaa kevyempää kohtelua – jopa rikoksista, kuten murhasta – vapautuksena syytteistä. Taide-, tiede- ja tekniikkataidot, jotka Rooman aikana olivat huippuluokkaa, katosivat. Länsi-Euroopassa tienrakennuksessa, viinirypäleiden ja hedelmien optimoinnissa käytetyt menetelmät hylättiin, eikä monia aikoinaan tunnettuja ja laadukkaita käytäntöjä enää noudatettu. Jopa muinainen savenpyörä hävisi monilla alueilla. Kaivostoiminta supistui, metallurgia väheni ja Välimeren kastelujärjestelmiä rappeutuivat laiminlyönnin seurauksena.¹⁴ Kuten historioitsija Georges Duby totesi, ‘kuudennen vuosisadan lopussa Eurooppa oli syvästi sivistymätön paikka.’¹⁵ Vaikka noin vuonna 800 Charlemagne’n hallinnon aikana tapahtui lyhyt keskitetyn auktoriteetin renessanssi, kaikki alkoi pian jälleen hajaantua hänen kuolemansa jälkeen.

Yllättävänä seurauksena tälle karulle maisemalle oli se, että Rooman valtion romahtaminen nosti todennäköisesti pienten maanviljelijöiden elintasoa useiden vuosisatojen ajan. Saksalaisten kuningaskuntien, jotka hallitsivat Länsi-Eurooppaa pimeiden aikojen aikana, sosiaaliset piirteet – esimerkiksi vapaan maanomistajan juridinen tasa-arvo – heijastivat heidän esi-heimonsa perinteitä. Tämän seurauksena pimeiden aikojen pienviljelijät olivat paljon vapaampia kuin feodaalisten vuosisatojen aikana, mikä viittaa myös siihen, että he olivat vauraampia. Aiemmin analysoimamme omaisuusmuotojen logiikan mukaan vapaaomaisuus on historiallisesti kulkenut käsi kädessä pienten maanviljelijöiden suhteellisen vaurauden kanssa, kun taas suljetut kylä- ja feodaaliset omaisuusmuodot kehittyivät siellä, missä pienten maanviljelijöiden elinmahdollisuudet olivat epävarmat.

Totisesti, pimeiden aikojen lähes täydellinen kaupankäynnin romahtaminen maksutti pientalouksia niiden kaupallisten etujen ja laajempien markkinoiden tuomien mahdollisuuksien menetyksestä. Kaupunkien katoaminen horjensi käteis-taloutta, mutta samalla se kevensi byrokratian murskaavaa taakkaa, jonka vuoksi maaseudun väestöä ei enää tarvittu tukemaan kaupunkien hallintoa. Kuten Guy Bois on kirjoittanut, roomalainen kaupunki oli pikemminkin loiseläimellinen yhteisö kuin tuotannon keskus: ‘Rooman aikana kaupungin hallitseva funktio oli poliittinen. Se sai elämänsä ensisijaisesti ympäröiviltä alueilta kerättyjen maanverojen kautta … Kaupunki tuotti käytännössä vähän tai ei lainkaan hyödykettä ympäröivälle maaseudulle.’ ¹⁶ Rooman valtaistuimen romahtaminen vapautti maaseudun maanviljelijät suurilta veroilta, jotka aiemmin imeivät pois ‘yksi neljäsosa–yksi kolmasosa maan bruttotuotannosta, lukuun ottamatta pienten ja keskisuurten maaomistajien kärsimiä lisäveroja.’ ¹⁷ Verot olivat niin kohtuuttomia, että niiden täytäntöönpanoa saatettiin joskus soveltaa jopa teloitusten muodossa, minkä seurauksena omaisuudesta luopuminen oli yleistä. Barbarit puolestaan myönsivät näiden verojen kertyä armollisesti.

¹⁶ Katso Bois, op. cit., s. 78.

¹⁷ ibid., s. 118.

Agri Deserti

Hallinnon taakojen keveneminen barbarien valloitusten seurauksena avasi köyhille mahdollisuuden hankkia ja säilyttää omaisuutta, jonka perusta oli omistusoikeudessa. Osa agri deserti – hylätyt maatilat, joista omistajat olivat luopuneet paetessaan kuluttavia veroja Rooman valtakunnan loppuvuosina – tuotiin takaisin tuotantoon. Huolimatta aikakauden karuista olosuhteista ja siitä, että satojen tuottavuus oli nykytasoon verrattuna uskomattoman alhainen, pimeät ajat muodostivat Euroopan pienviljelijöille suhteellisen vauraan ajanjakson. Itse asiassa he olivat vahvemmassa asemassa kuin he koskaan uudelleen olisivat modernin ajan asti. Lisäksi hedelmällisen maan viljelyn mahdollistavien työvoiman määrä oli vähentynyt, sillä suuret alueet olivat joutuneet lopettamaan viljelynsä. Mölyt, sodat ja omistajien pakeneminen romahtaneen Rooman valtakunnan seurauksena kavensivat merkittävästi aiemmin viljellyllä alueella asuvaa väestöä. Toinen etu, josta pienviljelijät pimeinä aikoina hyötyivät, syntyi kuudennella vuosisadalla otetusta uudesta maatalousteknologiasta: raskaasta kyntöraudasta, usein pyörillä varustettuna, ja siihen liittyvästä parannetusta talituksesta, joka mahdollisti useiden härkien samanaikaisen käytön ja helpotti merkittävästi pohjois-Euroopan metsien raivaamista.

Näissä olosuhteissa maamarkkinat supistuivat lähes katoamisrajaan. Uutta viljelysmaata saatiin pelkästään raivaamalla se ja jakamalla osa jokaiselta uudelta tontilta paikallisille viranomaisille. Tätä prosessia, jota kutsuttiin assartingiksi, hyödynnettiin väestönkasvun tyydyttämiseksi vuosisatojen ajan Rooman romahtamisen jälkeen. Assarting nousi erityisen houkuttelevaksi harvaanasutetuilla pohjoisilla alueilla, kun kahdeksannella vuosisadalla lämpimämmät lämpötilat paransivat maatalouden tuottavuutta.

Germanikansojen heimojen johtajat, jotka valloittivat entiset roomalaiset alueet, olivat vakiinnuttaneet asemansa suurina maaomistajina. Suurin osa muusta väestöstä viljeli pieniä tontteja – kuitenkin hyvin erilaisissa olosuhteissa kuin myöhemmin kehittyvässä feodaalijärjestelmässä. Varakkaammat maaomistajat, eli herrat, edustivat noin 7–10 prosenttia väestöstä. Näyttää siltä, että ennen vuotta 1000 noin kaksi kolmasosaa ranskan tyypillisistä kyläyhteisöistä koostui vapaanomistajista,¹⁸ jotka omistivat noin puolet kaikesta viljellystä maasta.¹⁹ Orjia oli vähän, ja coloni eli vuokratilayrittäjät muodostivat enintään 5 prosenttia väestöstä. Orjuus jatkui, mutta paljon pienemmässä mittakaavassa kuin roomalaisina aikoina.

¹⁸ Bois, op. cit., s. 116.

¹⁹ Ibid., s. 26.

²⁰ Ibid., s. 64.

Rooman jatkajamaat, germaaniset valtakunnat, puolustettiin sotilaallisesti kaikkien vapaan kansan miesten toimesta, jotka kokoontuivat kantamaan aseita kuninkaan paikallisen edustajan, kreivin, kutsusta. Jopa “pieniltä ja keskikokoisilta omistajilta” odotettiin, että he yhdistäisivät voimansa ja lähettäisivät yhden jäsenestään taistelemaan jalkaväen riveissä.²⁰

Pitresin asetuksessa Charles the Bald määräsi kaikkia, joilla oli varaa, kokoontumaan ratsain taisteluun. Paavi Gregory II puolestaan yritti edistää tätä sotilaallista velvollisuutta jo vuosisataa aiemmin kieltämällä hevosenlihan syömisen vuonna 732.²¹ Vapaan maanomistajien jalkaväen ja ratsuväen välillä ei kuitenkaan vielä ollut juurikaan eroa niin statuksen kuin lainkaan: kaikki vapaat miehet osallistuivat paikallisiin oikeudellisiin kokouksiin ja saattoivat tehdä anomuksia riitatilanteiden ratkaisemiseksi kreiville – viralle, joka oli ollut olemassa myöhäisroomalaisilta ajoilta lähtien. Aatelistoa sellaisenaan ei kuitenkaan ollut.

²¹ Gies, op. cit., s. 47.

“Yhteiskunnallinen ilmiö, uusi massailmiö, ilmestyi yhtäkkiä horisonttiin 980-luvulla: laskeva sosiaalinen liikkuvuus. Sen ensimmäisiksi uhreiksi joutuivat pienet allod-haltijat.” ²² – Guy Bois

²² Bois, op. cit., s. 52.

Keskiaikojen pimeyden edetessä tapahtui kuitenkin useita muutoksia, jotka horjuttivat niitä suhteita, jotka olivat turvanneet omistautuneiden maanviljelijöiden ja vapaan maanomistajien itsenäisyydestä germaanisissa valtakunnissa, jotka olivat perineet vallan Rooman romahduksen jälkeen.

1. äestön asteittainen palautuminen lisäsi paineita maan käyttöön. Useiden vuosisatojen aikana suuri osa kaikkein hedelmällisimmistä, omistamattomista maa-alueista alettiin ottaa tuotantoon, erityisesti Pohjois-Euroopassa havaittavan kasvun seurauksena. Maanviljelijöiden määrän kasvaessa suhteessa käytettävissä olevaan maahan yksittäisten viljelijöiden työvoiman arvo laski, ja vapaiden omistusoikeuksien murentuminen jakautui yhä pienemmiksi osiksi perintöjen myötä. Keskiaikojen pimeyden aikana lapset jakoivat tavallisesti vanhempiensa perintöjä, ja omistusten sirpaloituminen väestönkasvun seurauksena nosti maan jälleen arvon korkealle, mikä johti aktiivisten maa-alueiden markkinoiden uusiutumiseen kymmenesvuosisadan puolivälissä.

2. Viime vuosikymmeninä kymmenvuosisadalla lämpötilojen äkillinen lasku vaikutti tuhoisasti maatilojen sadonkorjuuseen. Kolmen peräkkäisen kasvin epäonnistumisen seurauksena vuosina 982–984 puhkesi vakava nälänhätä, jonka jälkeen tilannetta pahensi toinen kasvin epäonnistuminen vuonna 994.²³ Vuonna 997 heikentyneiden satojen ongelmaa pahensi epidemia, joka iski erityisesti pienviljelijöiden kotitalouksiin, sillä heiltä puuttui varoja korvata menettämänsä työvoima. Nämä jatkuvat sadon epäonnistumiset ja katastrofit ajauttivat aluksi yeoman-tyyppiset maanviljelijät vakaviin velkaongelmiin, kun he eivät pystyneet maksamaan lainojaan, koska sadot eivät palautuneet.

3. Valtasuhteet rappeutuivat vähitellen, kun raskaiden ratsuväen merkitys kasvoi. Keskiaikaissotahistorioitsija Frances Gies kuvaa sitä, kuinka panssaroitu ratsuväki kehittyi keskiaikaiseksi ritariksi:

²³ Ibid., s. 150.

Alun perin keskiverto maalaisten joukosta noussut soturi, kalliilla hevosellaan ja panssarillaan varustettu ritari, paransi vähitellen asemaansa yhteiskunnassa, kunnes hänestä tuli osa aatelistoa. Vaikka ritareita pidettiin alun perin niiden ylhäältä luokan vähimpinä, ritaruus sai ajan myötä ainutlaatuisen arvostuksen – kunnian, jota sekä suuret aateliset että kuninkaalliset arvostivat. Tämä arvokkuus johti kirkon poliittisiin toimiin, joilla pyhitettiin ritaruuden vihkimisseremonia ja tuettiin ritarillista käytöskoodia – koodia, jota ehkä rikottiin useammin kuin noudatettiin, mutta joka vaikutti jälkimaailman ajatteluun ja toimintaan kiistattomasti.²⁴

²⁴ Gies, op. cit., s. 2.

Kuten teoksessamme The Great Reckoning kerrottiin, satulanruskojen keksiminen antoi aseistetulle ritareille valtavan hyökkäyskyvyn, sillä hän pystyi hyökkäämään täydessä vauhdissa ilman, että keihäänsä iskun vaikutuksesta satulastaan heitettäisiin.

Raskaiden ratsuväen sotilaallista arvoa vahvisti entisestään aasialainen keksintö, joka levisi Länsi-Eurooppaan 900-luvulla – nauloitettu rautainen hevosenkenkä, joka paransi hevosen kestävyyttä tiellä.²⁵

²⁵ Ibid., s. 46.

²⁶ Ibid., s. 56–57.

Aseistetun ritarin tehoa lisäsi myös muotoiltu satula, joka helpotti raskaiden aseiden käsittelyä, sekä virveli ja kurbibiitti, joiden avulla ratsastaja pystyi hallitsemaan hevosta yhdellä kädellä taistelun aikana.²⁶

Nämä näennäisesti vähäpätöiset teknologiset innovaatiot heikensivät yhdessä dramaattisesti pienviljelijöiden sotilaallista merkitystä, sillä heillä ei ollut varaa ylläpitää sotakoreja eikä aseistautua.

Erityisesti sotaa varten jalostetuista hevosista edullisin – suuret ratsut, joita kutsutaan destriereiksi – olivat arvoltaan neljän härän tai neljäkymmentä lampaan verran, kun taas kalliimmat sotahesot maksivat kymmenen härää tai sata lammasta.

Panssarin hinta oli lisäksi sellainen, mihin mikään pienviljelijä ei voinut varaa, sillä se vastasi kuudenkymmentä lampaan hintaa.²⁷

²⁷ Ibid., s. 58.

4. Se, että kylmempi sää, satojen epäonnistumiset, nälänhädät ja rutot osuivat luvun 1000 lähestyessä, vaikutti ihmisten käyttäytymiseen. Monet olivat vakuuttuneita siitä, että maailmanloppu tai Toiseksi tulemisen hetki oli käsillä. Pelästyneet maanomistajat – niin suuret kuin pienetkin – lahjoittivat maansa kirkolle valmistauduttuaan apokalyptisiin tapahtumiin.

‘Vain köyhä mies myy maata’

Epävakaat olosuhteet 900-luvun lopulla raivasivat tien feodaaliseen vallankumoukseen. Peräkkäiset heikot sadot ja muut katastrofit saivat itsenäiset talonpojat uppoamaan velkaan, kun satoa ei enää tuotettu riittävästi. Markkinat kohdistavat suurimmat paineet aina heikoimmille haltijoille – se on osa niiden hyveellisyyttä, sillä ne tehostavat järjestelmää siirtämällä varat pois heikosta hallinnasta. Kuitenkin 900-luvun lopun Euroopassa omavarainen maatalous oli käytännössä ainoa elinkeino, ja perheet, jotka menettivät maansa, menettivät ainoan mahdollisuutensa elää. Tämän ahdingon edessä monet vapaiden maanomistajien päättivät feodaalisen vallankumouksen aikana luovuttaa pelloistaan. Guy Bois totesi: ‘The only sure way for a peasant to hold on to the land he tilled was to concede ownership of it to the Church, so he could retain its usufruct.’²⁸ Toiset taas siirsivät osan tai koko maansa varakkaammille maanomistajille, joihin he luottivat – joko ystävällisiin naapureihin tai sukulaisiin.

²⁸ Bois, op. cit., s. 87.

Nämä omaisuuden siirrot tehtiin sen edellytyksellä, että viljelijä, hänen perheensä ja jälkeläisensä jatkaisivat työskentelyä pelloilla. Köyhät viljelijät saivat samalla nauttia vahvempien haltijoiden, nykyisin ‘aatelisten’, vastavuoroisesta tuesta; nämä pystyivät varustautumaan hevosilla ja panssareilla tarjotakseen suojaa laajentuville tiloille. Tätä diiliä voi tarkastella, ainakin uuden orjan näkökulmasta, välivaiheena jatkuvan taloudellisen omistuksen ja ulosoton välillä – useimmiten sellaisena, josta ei voinut kieltäytyä.

Lajitun tuotannon lasku ei ainoastaan asettanut köyhiä viljelijöitä epätoivoiseen taloudelliseen pulaan, vaan se käynnisti myös saalistavaa väkivaltaa, joka heikensi omaisuuden turvaa. Ne, joilla ei ollut varaa riistää osaa niukasta hevos- tai rehuvarannostaan, huomasivat nopeasti, että he ja heidän omaisuutensa eivät enää olleet suojassa. Nykykielellä sanottuna tilanne olisi kuin vaatisi uuden aseen hankkimista, mutta sen hintana olisi 100 000 dollaria – hinta, jota pystyisivät maksamaan vain ne, joilla on siihen varaa, jättäen muut heidän armojensa varaan.

Muutamassa vuodessa kuninkaan ja tuomioistuinten kyky ylläpitää järjestystä romahti.²⁹ Kuka tahansa, jolla oli panssarit ja hevonen, pystyi nyt toimimaan oman lakinsa auktoriteettina. Tämä johti 900-luvun lopulla Blade Runneria muistuttavaan tilaan, jossa väkivaltaiset taistelut ja ryöstely yleistyivät, eikä viranomaisilla ollut keinoja pysäyttää sitä. Aseistettujen ritarien ryöstelyt ja hyökkäykset häiritsivät maaseutua. Ei kuitenkaan voida olettaa, että kaikki ryöstelyn uhrit olisivat olleet köyhiä. Päinvastoin, fyysisesti heikommat tai vähemmän varautuneet suurempien maanomistajien muodostivat houkuttelevampia kohteita, sillä heidän varastettavaa omaisuuttaan oli enemmän.

²⁹ Ibid. Vaikka feodaalisen vallankumouksen tarkkaa tapahtumajärjestystä on haastava rekonstruoida lähteiden vähäisyyden vuoksi, vaikuttaa kuitenkin siltä, että Guy Boisin esittämän teesin laaja-alainen luonnos on todennäköisesti oikea. Se ei ole pelkästään itsessään uskottava, vaan se myös selittää muuten poikkeavia tosiasioita ja sopii erinomaisesti teorioihimme.

Ei ollut sattumaa, että tämä tilanne puhalsi juuri silloin, kun kylmenevä sää, nälänhätä ja rutto kiristivät resurssien saatavuutta. Ne ylivoimaiset olosuhteet, jotka edistivät auktoriteetin murenemista, olivat vallinneet jo jonkin aikaa, mutta niiden vaikutus yhteiskunnan valtasuhteisiin konkretisoitui vasta kriisin puhkeamisen myötä. Sadon epäonnistumiset ja nälänhädät näyttivätkin olevan juuri ne kriisit, jotka laukaisevat muutoksen. Vaikka tapahtumien tarkkaa kronologiaa on vaikea rekonstruoida, vaikuttaa siltä, että epätoivoiset olosuhteet innoittivat ryöstelyä. Kun väkivalta irti päästiin, kävi ilmi, ettei kukaan kyennyt mobilisoimaan voimiaan sen kitkemiseksi. Erittäin vähäisesti aseistettujen viljelijöiden joukosta kuka tahansa pystyi tekemään merkittävää vastarintaa – jopa kymmenet jaloilla kulkevat viljelijät jäivät helposti hevonvarustetun ritarin varjoon. Vapaiden maanomistajien sekä viranomaisten – kuten kuninkaiden ja heidän kreivinsä – voimat eivät kestäneet aseistettujen sotilaiden hyökkäyksiä, joten paikallisen maan joutuminen sotilaiden haltuun oli väistämätöntä.

‘Jumalan rauha’

Näissä epätoivoisissa oloissa kirkko osaltaan käynnisti feodalistisen järjestelmän, kun se pyrki neuvottelemaan tulitauon väkivaltaisella maaseudulla. Historiantutkija Guy Bois kuvailee tilannetta näin: ‘Poliittisten viranomaisten voimattomuus oli sellaista, että kirkko otti heidän sijalleen yrittäessään palauttaa järjestystä liikkeessä, joka tunnetaan nimellä ’Jumalan rauha’. ‘Rauhanneuvostot’ julistivat sarjan kieltoja, joita tuomitsivat anatemailla; laajat ‘rauhan kokoukset’ vastaanottivat sotureiden valat. Liike sai alkunsa Ranskan Midin alueelta (Charrouxin neuvosto vuonna 989, Narbonnen neuvosto vuonna 990) ja levisi vähitellen… ’³⁰

³⁰ Ibid., s. 136.

³¹ Ibid., s. 57 ja passim.

Kirkon tekemä sopimus sisälsi aseistettujen ritareiden herruusaseman tunnustamisen paikallisissa yhteisöissä vastineeksi väkivallan ja ryöstelyn loppumisesta tai niiden lieventämisestä. Myöhään 10. vuosisadalla tapahtuneen väkivallan purskahduksen jälkeen maaoikeuksiin nojautuen kaiverrettiin äkillisesti titteli ‘nobilis’ tai ‘miles’ osoituksena herruudesta. Feodaalisen vallankumouksen myötä syntyi erillinen aatelisto; muutamaa vuotta aiemmasta kiinteistökaupasta samojen henkilöiden kesken ei ollut mainittu minkäänlaista erottelua.³¹

Matalan tuottavuuden ja pienviljelijöiden taloudellisen epävarmuuden keskellä aseistettujen ritareiden megapoliittinen voima johti väistämättä omaisuuden hallintaan feodaalisen kiinteistönomistuksen kautta. Yhdentoista vuosisadan ensimmäisen neljänneksen loppuun mennessä itsenäiset viljelijät olivat suurelta osin kadonneet; heidän vapaat omistuksensa olivat kutistuneet vain murto-osaan aikaisemmasta laajuudestaan ja viljelyä harjoitettiin nyt vain osa-aikaisesti. Pienviljelijät tai heidän jälkeläisensä olivat kuin orjia, jotka viettivät suurimman osan ajastaan työskennellen feodaalisten herrojen – sekä siviilisten että kirkollisten – tiloilla.

Feodaalisen vallankumouksen myötä irronnut järjestys johti käytäntömallien muuttumiseen, mikä entisestään vahvisti feodalismia. Näihin muutoksiin kuului muun muassa linnoitusten rakentamisen kiihtyminen. Alun perin 9. vuosisadalla viikinkirintamien seurauksena Luoteis-Eurooppaan ilmestyivät alkeelliset, puurisrakenteiset linnoitukset, jotka toimivat karolingilaisten viranomaisten komentokeskuksina. Feodaalisen vallankumouksen edetessä nämä tukikohtia edustaneet linnoitukset muuttuivat perinnöllisiksi omaisuuksiksi. Vaikka varhaiset linnoitukset olivat huomattavasti yksinkertaisempia kuin myöhemmät versiot, ne olivat silti vaikeasti hyökättävissä – valmiiksi rakennettujen linnoitusten kukistaminen vaati valtavan määrän vaivaa, ja niiden levittäminen maaseudulle teki sen entistä epätodennäköisemmäksi, että kuningas tai hänen kreivinsä voisivat tehokkaasti haastaa paikallisten herrojen dominanssin.

Kirkon panos tuottavuuteen

Feodalismi oli maatalousyhteiskunnan vastaus järjestyksen romahtamiseen alhaisen tuottavuuden seurauksena. Feodaalijärjestelmän varhaisvaiheessa Kirkko näytti tärkeää ja taloudellisesti kannattavaa roolia, ja sen panoksiin kuuluivat muun muassa seuraavat seikat:

1. Sellaisessa ympäristössä, jossa sotilaallinen valta oli hajautunutta, Kirkko oli ainutlaatuisessa asemassa ylläpitää rauhaa ja kehittää järjestyssääntöjä, jotka ylittivät hajanaiset paikalliset suvereniteetit. Tässä tehtävässä mikään maallinen valta ei pystynyt toimimaan yhtä tehokkaasti. A.R. Radcliffe-Brownin havaintoja on hyvä muistaa: hän korosti, että ‘uskonnon sosiaalinen tehtävä on riippumaton sen totuudesta tai epätotuudesta.’ Jopa ne uskonnot, jotka saattavat vaikuttaa absurdeilta tai vastenmielisiltä, kuten joidenkin villiheimojen uskomukset, voivat olla keskeisiä osia sosiaalisen järjestelmän toiminnassa.³² Tämä pätevöi kirkon merkityksen feodaalijärjestelmän alkuvaiheessa. Kirkko auttoi luomaan sääntöjä – sellaisia, joita vain uskonto kykeni tuottamaan – ja näin mahdollisti ihmisten ylittää kannustimien aiheuttamia käyttäytymisongelmia. Jotkut näistä ongelmista olivat yleismaailmallisia moraalisia dilemmakohtia, jotka koskivat kaikkea ihmiselämää, kun taas toiset olivat ainutlaatuisia paikallisia haasteita, jotka liittyivät vallitseviin megapoliittisiin olosuhteisiin. Keskiaikaisella kirkolla oli erityinen rooli palautettaessa järjestystä maaseudulle 900-luvun loppupuolella. Tarjoamalla uskonnollista ja seremoniallista tukea paikallisille viranomaisille kirkko pystyi vähentämään väkivaltaan perustuvien – edes heikkojen – paikallisten monopolien syntymiskustannuksia, mikä loi edellytykset vakaampien valtarakenteiden kehittymiselle.

2. Kirkko jatkoi pitkään rooliaan hillitsemassa yksityissotia ja väkivallan liiallisuuksia, joita pelkkä siviilivalta ei muuten pystytty rajoittamaan. Kirkon suhteellinen merkitys maallisena viranomaisena näkyi siinä, että yhdestoista vuosisadalla useimmassa Länsi-Euroopassa vallan keskus muodostui seurakunnasta – toisin kuin Rooman ajoista periytyneet siviilivallan jakoalueet, ager ja pagus (kaupunki), jotka jäivät pimeisiin aikoihin.³³

3. Kirkko oli keskeinen teknisen tiedon ja informaation säilyttämisessä sekä välittämisessä. Se rahoitti yliopistoja ja tarjosi keskiaikaiselle yhteiskunnalle vähimmäiskoulutuksen. Lisäksi kirkko kehitti mekanismin, jonka avulla kirjoja ja käsikirjoituksia voitiin kopioida – sisältäen lähes kaikki nykyajan tiedot maataloudesta ja karjankasvatuksesta. Benediktimaalaisluostareiden scriptoriat voidaan nähdä vaihtoehtoisena teknologiana painokoneille, joita tuolloin vielä ei ollut. Vaikka scriptoriat olivat kalliita ja tehottomia, ne olivat käytännössä ainoa keino kirjallisen tiedon säilyttämiseen feodaaliaikana.

4. Osittain siksi, että kirkon tilanhoitajat osasivat lukea ja kirjoittaa, kirkko vaikutti merkittävästi eurooppalaisen maanviljelyn tuottavuuden parantamiseen, erityisesti feodaalisen järjestelmän alkuvaiheissa. Ennen kolmatta vuosisataa monien maallisten herrojen tilanhoitajat olivat lähes kaikki analfabetteja ja käyttivät monimutkaista merkkijärjestelmää kirjanpidossa. Vaikka he saattoivat olla nokkelia viljelijöitä, he eivät kyenneet hyötymään itse keksityistä tai havainnoimastaan tuotantomenetelmien parannuksista. Kirkko oli näin ollen ratkaisevan tärkeä, kun pyrittiin parantamaan viljan, hedelmien ja jalostuseläinten laatua. Laaja-alaisine omistuksineen, jotka ulottuivat koko Eurooppaan, kirkko pystyi toimittamaan kaikkein tuottavimmat siemenet ja jalostuseläimet niille alueille, joilla tuotanto jäi jälkeen. Pohjois-Euroopassa sakramenttimaisen viinin kysynnän vuoksi munkit alkoivat kokeilla kestävämpiä rypälelajikkeita, jotka pärjäisivät kylmemmissä ilmastoissa. Lisäksi kirkko uudelleenjärjesteli feodaaliseen vallankumoukseen aikana lahjoitetut tilat viljelykelpoisemmiksi ja tarjosi pienille maanviljelysyhteisöille tärkeitä lisäpalveluja; monilla alueilla kirkon omistamat myllyt jauhosivat viljaa jauhoseksi.

5. Kirkko hoiti monia tehtäviä, jotka nykyään kuuluvat valtion vastuulle, mukaan lukien julkisen infrastruktuurin järjestäminen. Näin kirkko auttoi ratkaisemaan niin kutsuttuja ‘julkisten hyödykkeiden dilemmoja’ aikana, jolloin valta oli hajanaista. Varhaiskeskiajan kirkon tietyt uskonnolliset järjestöt omistautuivat käytännön insinööritehtäville, kuten teiden avaamiselle, romahtaneiden siltojen uudelleenrakentamiselle ja rappeutuneiden roomalaisten vesijohtojen korjaamiselle. He raivasivat maata, rakensivat patoja ja kuivaisivat soita. Uusi luostarijärjestö, kartusiaanit, kaivoi ensimmäisen ‘artesaanisen’ kaivon Artoiksen alueella Ranskassa; he hyödynsivät iskusonittelutekniikkaa kaivamaan niin syvän reiän, että pumppaamista ei tarvittu.³⁴ Myös siterikaanit sitoutuivat rakentamaan ja ylläpitämään epävarmoja merilinnoitteita sekä patoja Euroopan alamailla. Maanviljelijät luovuttivat tilojaan siterikaanien luostareille ja vuokrasivat ne takaisin, samalla kun munkit hoitivat niiden huollon ja korjaukset. Siterikaanit edistivät myös vesivoimakoneiden kehitystä, joiden avulla voitiin lyödä, nostaa, jauhaa ja puristaa;³⁵ esimerkiksi Clairvaux-luostari kaivoi kahden mailin mittaisen kanavan Auben joesta.³⁶ Kirkko vaikutti myös uusien teiden ja siltojen rakentamiseen, kun asutuskeskukset siirtyivät vanhojen roomalaisten vartioasemien ulkopuolelle. Piispat myönsivät antemuksia paikallisille herroille, jotka saivat rakentaa tai korjata joen ylityspaikkoja ja ylläpitää turvapaikkoja matkailijoille. Pyhän Benezetin perustama järjestö, Freres Pontifes eli ‘Sillan veljet’, rakensi useita aikansa pisimpiä siltoja – muun muassa massiivisen kaksikymmentäkaaren Pont d’Avignonin Rhonen rannalla, jossa kappeli ja tienpalkki yhdistyivät – ja London Bridge, joka seisoi 1800-luvulle asti, rakennettiin kaplain johdolla papin legaatan 1 000 markin panoksella.³⁷

6. Kirkko edisti myös monimutkaisempia markkinoita. Esimerkiksi tuomiokirkkojen rakentaminen erosi keskeisesti julkisesta infrastruktuurista, kuten siltojen ja vesijohtojen rakentamisesta. Vaikka kirkon rakennuksia käytettiin ensisijaisesti uskonnollisiin seremonioihin, niiden rakentaminen edesauttoi samalla markkinoiden syntyä ja syventymistä käsityöläisten sekä insinööritaitojen kehittyessä. Samalla tavalla kuin kansallisvaltion sotilasmenot kylmän sodan aikana osaltaan vauhdittivat internetin kehitystä, niin keskiaikaisten tuomiokirkkojen rakentaminen johti kaupankäynnin inkubaatioon. Kirkko oli merkittävä rakennusalan ja käsityöläisten asiakas, ja sen ostamat hopeaesineet, kynttilänjalat sekä kirkkojen koristeluun tarkoitetut taideteokset loivat edellytykset ylellisyystavaroiden markkinoille, joita muuten ei olisi syntynyt.

³² A. R. Radcliffe-Brown, Religion and Society, teoksessa Structure and Function in Primitive Society (London: Cohen & West, 1952), s. 153–77.

³³ Bois, op. cit., s. 36.

³⁴ Gies, op. cit., s. 112.

³⁵ Ibid., s. 114.

³⁶ Sama teos, s. 117.

³⁷ Yksityiskohdat siltojen ja infrastruktuurin osalta löytyvät pääasiassa samasta teoksesta (s. 148–154).

Kirkko auttoi monin tavoin hillitsemään aseistettujen ritarien aiheuttamaa raivokasta väkivaltaa sekä feodaalisen vallankumouksen aikana että sen jälkeen. Erityisesti feodalismikauden varhaisina vuosina kirkolla oli merkittävä rooli maanviljelysekonomian tuottavuuden parantamisessa; se toimi keskeisenä instituutiona, joka vastasi maatalousyhteiskunnan tarpeisiin pimeän ajan loppupuolella.

Haavoittuvuus väkivallalle

Teoksessa ‘Kolmekymmentä tai neljäkymmentä vuotta väkivaltaisia häiriöitä – vuoden 1000 feodaalinen vallankumous’ ³⁸, aivan kuten Romin romahtaminen viisi vuosisataa aiemmin, kuvataan ainutlaatuisena tapahtumana monien tekijöiden monimutkaista vuorovaikutusta. Toisaalta niin kutsuttujen ‘wicked men’ -voitto sekä heidän aiheuttamansa sortotoimet paljastavat maatalousyhteiskunnan erityisen alttiuden väkivallalle. Verrattuna keräilyelämän aikaan, maanviljely toi mukanaan lähes kvanttihyppäyksen järjestäytyneessä väkivallassa ja sortamisessa.

³⁸ Bois, op. cit., s. 136.

³⁹ Katso Norman Cohn, Cosmos, Chaos, and the World to Come: The Ancient Roots of the Apocalyptic Faith (New Haven: Yale University Press, 1993), luvut I–III, erityisesti s. 60.

Jo varhaisimmista ajoista lähtien tämä ilmeni maatalousyhteisöjen sotilaallisesti suuntautuneissa kulttuureissa. Varhaisten maatalousyhteiskuntien jumalia pidettiin usein sateen ja tulvien jumalina, mikä heijasti yhteisöjen huolia satojen riittävyydestä. Sateen tai veden lähettäjä toimi usein myös sodan jumalana, johon ensimmäiset kuninkaat – erityisesti sotapäälliköt – turvautuivat.³⁹

Maanviljelyn ja sodankäynnin läheinen yhteys heijastui myös niiden ihmisten uskonnollisessa mielikuvituksessa, joiden elämä muuttui maanviljelyvallankumouksen innovaatioiden myötä. Esimerkiksi Eedenin puutarhasta karkottamista voidaan tulkita kuvaannolliseksi kertomukseksi siirtymisestä keräilyelämästä maanviljelyyn – eli siirtymisestä vapaasta elämästä, jossa ruokaa saatiin luonnon antimilla vaivattomasti, kohti intensiivistä, työvoimaa vaativaa elämää.

3.3 Paradise lost

Maanviljely muutti täysin ihmiskunnan suunnan. Ensimmäiset maanviljelijät kylvivät tosiasiallisesti sivilisaation siemenet, ja heidän ahkeruutensa tuotti kaupunkeja, armeijoita, aritmetiikkaa, tähtitiedettä, vankiloita, viiniä ja viskiä, kirjallisen kielen, kuninkaita, orjuutta ja sotaa. Kaikesta siitä draamasta, jota maanviljely toi mukanaan, muutos alkuperäisestä talousjärjestelmästä vaikutti kuitenkin olleen hyvin vastustettu jo varhaisina aikoina. Tämä todistetaan Genesis-kirjan kertomuksella paratiisista karkottamisesta.

Raamatullinen vertaus Eedenin puutarhasta herättää lämpimiä muistoja siitä helppoudesta, jonka keräilijä aikoinaan nautti erämaassa. Tutkijat ovat viitanneet siihen, että sana ‘Eden’ on peräisin sumerilaisesta termistä, joka tarkoittaa ‘erämaata.’⁴⁰

⁴⁰ Bruce Ni. Metzger ja Michael D. Coogan (toim.), The Oxford Companion to the Bible (Oxford: Oxford University Press, 1993), s. 178.

⁴¹ Boyden, op. cit., s. 118.

Vapaan ja harvoin asutun luonnon keskeltä virtaava elämänmuutos muuttui maanviljelyn myötä pysyväksi elämäntavaksi kyläyhteisöissä – ja se toi mukanaan syvää katumuksen tunnetta. Tämä teema heijastuu paitsi Raamatun kertomuksissa, myös ihmiskunnan jatkuvassa vastenmielisyydessä nousta aamulla ja mennä töihin. Kuten Stephen Boyden kirjoitti teoksessaan Western Civilization in Biological Perspective, maatalouden tuoma uusi elämäntapa oli ‘evodeviant’.⁴¹ Ennen maanviljelyn aikaa tuhannet ihmispolvet elivät vapaana, aivan kuin Aatami Eedenissä, Luojansa kutsumana: ‘Puutarhan jokaisesta puusta voit syödä vapaasti.’ Metsästäjillä ja keräilijöillä ei ollut keskinäisiä velvoitteita viljelyyn, karjan hoitoon tai verojen maksamiseen; he vaelsivat vapaasti ja elinkeinonsa kulki kevyempiä askelia.

Maanviljelyn myötä alkoi kuitenkin uusi elämäntapa, joka ilmeni konkreettisina, usein raskaina realiteetteina. Kuten yksi vanha sanonta kuuluu, ‘Myös piikit ja tikkurit tuottavat sinulle; ja sinä tulet syömään kentän yrttejä; kasvojesi hikipisaroissa sinun on syötävä leipää.’ Maanviljely osoittautui raskaan työn muotona, ja siihen liittyi jatkuvaa muistoa kadotetusta paratiisista.

Enemmän kuin kukaan olisi osannut kuvitella, maanviljelijät loivat uusia olosuhteita, joissa väkivallan logiikka sai radikaalisti uuden merkityksen. Ei ole sattumaa, että Ensimmäinen Mooseksen kirja kuvaa Kainia – ensimmäistä murhaajaa – maanviljelijänä. Todellakin, Raamatun kummallinen profeetallinen voima ilmenee siinä, että tarina kerrottiin paimenille, jotka vaivatta ymmärsivät, miten maanviljely antoi väkivallalle vipuvoimaa. Raamatun jakeiden muokkauksella tiivistyy se logiikka, jonka toteutuminen on jatkunut tuhansia vuosia. Maanviljely toimi erimielisyyksien kehtona – se loi pitkäjänteistä pääomaa laajassa mittakaavassa, lisäsi väkivallan tuottopotentiaalia ja kasvatti dramaattisesti omaisuuden turvaamisen haasteita. Näin ollen maanviljely mahdollisti ensimmäistä kertaa sekä rikollisen toiminnan että hallituksen kyvyn toteuttaa maksukykyisiä politiikkatoimia.